Tatev, Armenia - Kapan, Armenia

Sunnuntaina 10.6. nousin kahdeksan aikaan aamiaiselle. Minun oli tarkoitus lähteä edellisenä päivänä tutustumani perheen kanssa trekkaamaan, mutta valitettavasti jouduin perumaan. En ollut saanut ihan kaikkia velvollisuuksiani hoidettua Suomessa ennen lähtöäni, joten päätin käyttää aamupäivän niiden työstämiseen. Bela tapansa mukaan ahersi keittiössä lähes koko päivän. Arturin täytyi lähteä Gorisiin ja hän hyvästeli minut ennen lähtöään. Välillä työskentelyni lomasta nousin tanssahtelemaan Susanin kanssa televisiosta tulevan armenialaisen musiikin tahtiin. Televisiota katsoessa kuva oli aika usein rakeinen, ja joskus siihen auttoi, kun joku "hakkasi" televisiota. Kuvaputkitelevision vieressä oli kasa DVD:itä, ja katsomamme konsertti tuli tällaiselta tallenteelta. Artisti oli kuulemma Amerikassa asuva armenialainen ja Armeniassa hyvin suosittu.

Lounaan jälkeen istuimme vielä hetkeksi naisten kesken terassille kahville ennen kuin aloin pakkaamaan. Olin luvannut tavata matkakumppanini heidän majapaikassaan, ja Bela, Alisa ja Susana lähtivät kantoavukseni vastusteluistani huolimatta. Minä kannoin rinkkaa, Bela reppuani (joka on uskokaa tai älkää ehkä painavin kantamukseni) ja Alisa Susanaa sekä käsilaukkuani. Jossain kohtaa Alisa ja Bela vaihtoivat kantamuksia keskenään ja minä nappasin samalla Susanan syliini.

Alunperin meidän oli ollut tarkoitus lähteä vasta viiden aikaan, mutta aikataulu oli muuttunutkin niin, että yhden aikaan sain tietää, että lähtisimmekin jo kolmelta. Olin hieman huolissani, että olisimme myöhässä, mutta taksikuski ei ollutkaan vielä tullut. Istuimme pihalla jutellen, kunnes kuljettajamme tuli. Hyvästellessäni ja halatessani Belaa ja Alisaa pidättelin kyyneleitä. Näiden vajaan kolmen päivän aikana, jotka olin heidän kanssaan viettänyt, koin todella ystävystyneeni heidän kanssaan. Bela oli ottanut minut kotiinsa ja pitänyt minua kuin kukkaa kämmenellä. Tunsin olevani osa heidän perhettään, paitsi että en saanut osallistua mihinkään "työntekoon" kuten likaisten astioiden keittiöön viemiseen ("no no no, you rest", sanoi Bela joka kerta). Erotessamme Bela toivotti minut tervetulleeksi uudelleen heidän luokseen, ja kuulemma voisin tuoda mukanani koko perheeni.

Istuin Mersun etupenkille ja amerikkalainen perhe istui takapenkille. Matkaa Kapaniin oli kahdesta kolmeen tuntia. Vaikka istuin etupenkillä, matkapahoinvointini nosti päätään mutkittelevan vuoristotien ja kovan vauhdin vuoksi. Selvisin kuitenkin perille. Vauhdista vihjattuamme kuljettaja sanoi, että meillä ei ole hätää, sillä auton nokka on niin pitkä. Reittimme kulki myös koko Armenian matalimman kohdan ohi.

Matkalla Tatevista Kapaniin

Kapan on Syunikin provinssin pääkaupunki sekä noin 40 000 asukkaallaan myös provinssin suurin kaupunki. Kapaniin päästyäni kirjauduin sisään kaupungin keskustasta parin kilsan päässä olevaan hotelliini, jonka jälkeen lähdin etsimään kävellen keskustasta ruokapaikkaa. Löysin paikan, jossa sain hyvän ruoan lisäksi nauttia sähköpianon ja viulun yhteissoitosta. Kaupunkia ympäröi vuoret, ja arkkitehtuurissa hallitsi vanhat neuvostokerrostalot.

Voghji-joki

Jalkakäytävä vasemmalla, autotie oikealla

Seuraavana päivänä maanantaina 11.6. jatkoin velvollisuuksieni hoitamista sekä lepäsin. Kaupungilla hoitamani ruokailun yhteydessä tsekkasin myös, mistä ja milloin seuraavana päivänä lähtisi marshrutka Meghriin. Palatessani hotellilleni hotellin ravintolassa oli käynnissä jotkut juhlat, vaikka väkeä ei paljoa ollutkaan. Musiikki soi kaiuttimista aivan käsittämättömän kovalla, niin että aivan korviin sattui hotellin ovesta sisään mennessäni. Musiikki kuului yli puolen yön lattian läpi huoneeseeni, mutta olin onneksi muutenkin hereillä. Syystä tai toisesta joku ampui myös yöllä raketteja, joita ihastelin huoneeni parvekkeelta.