Rinkkareissaajan päiväkirja: Kapan, Armenia

Tiistaina 12.6. check outin jälkeen suuntasin läheiseen kahvilaan työskentelemään. Olin edellisenä päivänä selvittänyt keskustan hotellista, että marshrutka Meghriin lähtisi kolmelta, joten klo 14 jälkeen suuntasin bussiasemalle. Kysyin kadun hedelmämyyjältä "Meghri" ja hän viittilöi minua eteenpäin. Seuraavaksi onnistuin kysymään asiaa iloisen oloiselta kuljettajaltani, joka sanoi meidän lähtevän klo 15.20. Hän otti auton tavaratilasta ison laatikon ja sitoi sen katolle, jotta rinkkani mahtuisi sisälle. Taivaan harmaantuessa hän laittoi vielä muovin katolla olevan paketin ympärille. Joku mies tarjosi minulle kahviautomaatista kahvin. Käveleskelin ja katselin ympärilleni kunnes lähdimme.

Kuljettaja ohjasi minut istumaan 7-paikkaisen auton takaosaan. Minulle kahvin tarjonnut mies istui etupenkille, eikä autossa ollut muita. Auton ratti oli oikealla puolella, mikä ei ole Armeniassa tavatonta. Kuski heitti kaverinsa keskustaan ja sen jälkeen poimimme auton täyteen ihmisiä matkan varrelta. Kului parikymmentä minuuttia ennen kuin pääsimme lähtemään Kapanista. Sumu pienellä ja mutkittelevalla vuoristotiellä oli tiheää, eikä eteen nähnyt ollenkaan. Tämä ei kuljettajaa haitannut. Olin 95-prosenttisen varma, että kuolisin tuolla ajomatkalla. Matkaa ei ollut kuin 70 km, mutta matkaan kului yhteensä pari tuntia.

Oikealla uusi pitkä rakennus, jossa oli erilaisia pieniä putiikkeja

Neuvostopropagandaa muurissa, oletan

Näkymiä Kapanin bussiasemalta

Bussiasema vasemmalla: harmaa pitkä henkilöauto kuljetti minut Meghriin

Kuski jätti minut Meghrin keskustassa pois kyydistä ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa vieressä oleva taksikuski nappasi kamani vanhan Ladansa takakonttiin. Hän ei tiennyt hostellini sijaintia, joten hän soitti varauksessani ilmoitettuun numeroon. Ajelimme pikkuteitä noin kilometrin verran ja löysimme perille. Maksoin matkasta paikallisittain varmasti liikaa (1000 dramia eli 1,8 e).

Hostellin emäntä esitteli minulle vihkoaan, johon hän oli kerännyt majoittamiensa vieraiden terveisiä. Matkailijoita heillä oli ollut vaikka mistä, mutta ilmeisesti olin heidän ensimmäinen suomalaisensa. Vein tavarani huoneeseen, josta oli kulkuyhteys toiseen huoneeseen (jonne pääsi kyllä myös kulkemaan onneksi toista kautta). Omistajat pahoittelivat tätä huoneeni ominaisuutta, mutta vakuutin heille, ettei minua haitannut. Naisen esiteltyä minulle vihkoaan olin kuullut kulman takaa sujuvaa englantia. Jätettyäni tavarani huoneeseeni suuntasin samantien takaisin alas sinne, mistä puhe kuului. Ulkona pöydän ääressä istui kolme australialaista miestä: 24-vuotias poika ja hänen viisikymppinen isänsä sekä 43-vuotias mies. He olivat kaikki moottoripyörillä liikkeellä, ja olivat juuri saapuneet Armeniaan Iranista, jossa olivat olleet kolmen viikon verran. Isä ja poika ylistivät Irania maasta taivaaseen: kuulemma he eivät olleet missään kohdanneet sellaista vieraanvaraisuutta. Iranilaiset olivat heidän mukaansa äärettömän ystävällisiä ja iloisia. Nyt he joivat onnessaan olutta, sillä Iranissa oli ramadan, ja tästä syystä alkoholin juominen oli maassa tavallistakin hankalampaa.

Hetken juteltuamme australialainen isä ja poika lähtivät hostellin toiseen osaan, joka oli ilmeisesti muutaman sadan metrin päässä. Heidän lähdettyään kanssani jäänyt aiemmin harvasanainen mies osoittautuikin yllätyksekseni oikeaksi suupaltiksi ja mukavaksi juttuseuraksi. Mies oli matkustellut 19 vuotta, pisimmillään sinä aikana hän oli ilmeisesti ollut Australiassa 7 kk. Hänellä riitti tarinoita kerrottavaksi. Kävin välillä syömässä hostellini tarjoileman illallisen, jonka jälkeen jatkoimme juttelua aina illan pimenemiseen asti. Olin Armenian eteläisimmässä osassa ja minulla oli ensimmäistä kertaa matkallani kylmä.