Ulaanbaatar, Mongolia

Tourimme jälkeen olemme olleet melkein viikon Ulaanbaatarissa. Olemme laiskotellet, päivittäneet blogia, syöneet hyvin, käyneet katsomassa mongolialaisen elokuvan (mongoliaksi, ei tekstityksiä) elokuvateatterissa sekä hakeneet Kiinan viisumia. Tänään torstaina jännityksen vallitessa menimme niitä noutamaan ja kyllähän ne sieltä tuli! Eli huomenna klo 7.15 lähdemme junalla kohti Pekingiä, jonne saapunemme lauantaina iltapäivällä. Sensuurin takia bloginkaan päivittäminen ei välttämättä onnistu, eli älkää huolestuko jos meistä ei kuulu. Adios!

Posted via Blogaway

Tsenkher & Khorgo-Terkhiin Tsagaan Nuur National Park & Khögnö Khan Uul Nature Reserve, Mongolia

Kuumat lähteet, joista vesi johdettiin altaisiin.

Keski-Mongolian kierroksemme seitsemäntenä päivänä hyvästelimme hevosoppaamme, oppaamme Billin sekä puolet porukastamme. Vain me kolme suomalaista jatkoimme toisen oppaan ja kuskin kanssa kierroksen loppuun, kun muiden täytyi erinäisten syiden takia palata takaisin Ulaanbaatariin. Parin tunnin "pomppivan tien" jälkeen tulimme perille Tsenkherin kuumille lähteille. Paikalla oli useita jurttaleirintäalueita, joista menimme onneksi hiljaisempaan. Oli outoa olla yhtäkkiä selkeästi jossain näin turistipaikassa, kun emme olleet nähneet turisteja lähes ollenkaan aiemmin kierroksemme aikana (paitsi silloin, kun viimeisenä päivänä ratsastaessamme yhdessä paikassa turistit ottivat meistä valokuvia).

Paikan parasta antia oli suihku. Olimme käyneet viimeksi suihkussa kuusi päivää sitten ja peseytyminen teki kyllä Tuken sanoja lainatakseni "höpöä". Lähteestä oli johdettu vesi kylpylän altaisiin. Maksimissaan vartin jatkoimme lillua kuolleiden kärpästen seassa (työntekijät jynssäsivät tyhjää allasta tullessamme eli kyse ei ollut huonosta hygieniasta). Vedestä erittyvä rikin haju ei kuitenkaan ollut niin paha kuin olin etukäteen saanut ymmärtää.

Chuluut Gorge

Keskiviikkona 10.9. lähdettiin aikaisin liikkeelle. Suurimman osan automatkasta pääsimme kulkemaan päällystettyä tietä, joka oli vielä aika hyvässä kunnossakin! Matkalla pysähdyimme ihailemaan Chuluut Gorgea. Täällä Mongoliassa on saanut moneen kertaan todeta, että kyllä luonto on ihmeellinen!

Khorgo Uul

Maisemaa Khorgo Uulilta.

Nousimme kymmenen minuutin verran ylöspäin Khorgo Uulin päälle ihailemaan tulivuoren kraateria. Kraateri on 100 metriä syvä ja halkaisija on 200 metriä. Opas arveli, että purkauksesta on sadasta kahteensataan vuotta aikaa.

Terkhiin Tsagaan Nuur

Tulivuorelta hetken matkaa mentäessä päädyimme seuraavaan yöpaikkaamme. Jurtat olivat Terkhiin Tsagaan Nuurin ("The White Lake") rannalla kauniissa maisemassa. Järvi on vulkaaninen järvi ja syntynyt tuhansia vuosia sitten. Auringon säteiden osuessa järven pintaan oli helppo ymmärtää, miksi sitä kutsutaan valkoiseksi järveksi.

Khögnö Khan Uul Nature Reserve

Lähdössä tunnin kameliratsastukselle.

Torstaina 11.9. meillä oli reissumme pisin ajomatka. Ajoimme melkein kellon ympäri. Matka taittui kuitenkin jälleen nopeasti maisemia katsellessa ja kuskimme laajasta musiikkimausta nauttiessa (vuonna 2014 kuskimme, 27-vuotias ammattipainija, kuunteli autossa Backstreet Boysia). Yhtäkkiä arot ja laiduntavat hevoset vaihtuivat muutaman kilometrin ajaksi hiekkadyyneiksi ja kamelilaumoiksi. Jäimme alueelle paikallisen muorin ja vaarin luo suunnitelmanamme ratsastaa seuraavana päivänä kameleilla, minkä teimmekin. Kyttyröiden välissä oli yllättävän mukava keinua!

Perjantaina 12.9. ajoimme takaisin Ulaanbaatariin. Reissu oli ollut kokonaisuudessaan oikein onnistunut.

Posted via Blogaway

Orkhon Valley Cultural Landscape, Mongolia (4/4 päivä hevosvaelluksesta)

Maanantaina 8.9. heräsimme puoli kahdeksalta. Kaikki haukottelivat väsyneinä, mutta hyväntuulisina. Nousimme viimeisen kerran hevostemme selkään ja lähdimme kohti hevosvaelluksemme alkupistettä. Päätin jättää delin laittamatta, sillä pilvisyydestä huolimatta päivä ei ollut kovin kylmä. Sateeseenkin olin varautunut, sillä takkini ja housuni piti olla vedenkestäviä.

Maasto oli tasaista, kuten ensimmäisenä päivänä. Yritin tällä kertaa taktiikkaa, jossa pysyn koko ajan vaikka mitä kävisi Paskiaisen (aiemmin Jack) hevoskavereiden perässä. Suurimman osan ajasta meni ihan ok, mutta puolessa välissä matkaa Paskiainen ei suostunut enää liikkumaan menosuuntaan vaan lähti muista poispäin samalla ruohoa syöden. Kun viimein se suostui liikkumaan oikeaan ilmansuuntaan, lähti se kohti laiduntavia jakkeja. Ja tietysti suoraan kohti sitä kaikista suurinta, jolla oli massiiviset sarvet. Jakki tuijotti meitä, kun kävelimme aivan sen vierestä ohi. Luojan kiitos se ei (eikä muut) ilmeisesti kokenut oloaan uhatuksi. Kun selvisimme jakkien läpi muiden ratsastajien luo, olin entistä vakuuttuneempi hevoseni uudesta nimestä.

Ratsastimme koko matkan (noin neljä tuntia) yhteen soittoon. Viimeisen tunnin tuli vettä ja vaatteeni joutuivat todistamaan vedenpitävyytensä. Hassua, kuoritakkini ja -housuni ovat samaa sarjaa, mutta vain takki piti lupauksensa. Matkan päätteeksi ylitimme vielä aika suuren, mutta matalan joen. Yövyimme samoissa jurtissa kuin aiemmin. Autokuskimme olivat meidän ratsastuksen aikana käyneet pyhiinvaelluksella läheisellä pyhällä vuorella, joka uskomuksen mukaan täyttää jokaisen siellä kävijän yhden toiveen. Meillä oli illalla "Mongolian barbeque", jota varten kuskit olivat teurastaneet perheen vuohen.

Pike del päällään.

Tuke tähyilee kohti horisonttia.

Neljän päivän hevosvaelluksemme oli kaikista kommelluksistaan huolimatta koko Mongolian matkamme parasta antia. Hevosella kulkeminen läpi arojen, joka puolella näkyvät vuoret ja mahtava seura teki retkestämme kaiken rahan ja vaivan arvoisen. Ratsastaessa pääsi kuin osaksi luontoa, kokemus oli aivan eri kuin auton ikkunasta ulos tuijottaessa. Oli myös ihanaa olla pimennossa ajasta ja sosiaalisesta mediasta. Pienenä miinuksena sanoisin sen, että olimme aika vähän tekemisissä perheiden kanssa, joiden luona yövyimme. Mutta hevosoppaisiimme tutustuminen kompensoi sitä onneksi. Maisemat olivat vaikuttavia, säät ihan hyviä (olisi voinut olla parempiakin, mutta niin myös huonompiakin), ihmiset hauskoja ja kaiken kruunasi lauluiltamme (kolmena iltana). Vaikka yhteistä kieltä ei kaikkien kanssa ollut, musiikki yhdisti yli kielimuurien.

Orkhon Khurkhree

Orkhon Khurkhree

Majapaikkamme lähellä oli Mongolian pisin vesiputous Orkhon Khurkhree. Matkaa oli vain kilometrin verran ja kävimme siellä hetken aikaa levättyämme. Putous oli vaikuttava, sen pauhun kuuli jo kaukaa. Menimme alas erittäin jyrkkää (taas näitä "ei koskaan Suomessa" -kokemuksia) kalliota alas tippumista peläten. Kanjonin (tai vastaavan) pohjalla oli myös kauniit näkymät. Ylös menimme paljon helpompaa reittiä, onneksi!

"Mongolian barbeque": ruoka oli isossa padassa, jossa oli kuumia kiviä seassa. Siellä ruoka kypsyi. Tämä oli yksi perinteinen tapa valmistaa ruokaa. Saimme vuohta, kaalta, porkkanaa sekä kurkkua ja riisiä.

Ruoan jälkeen kokoonnuimme samaan jurttaan laulamaan jälleen. Nyt mukana olivat myös kuskimme, joista erityisesti meidän autoa kuljettanut Dorj oli kova poika laulamaan. Siellä istuimme pimeässä jurtassa pelkän yhden kynttilän sekä kamiinan valossa. Tunnelma oli mukava, tiivis. Hauska mutta tunnelmallinen! Vaikka mitään sen kummempaa ei tapahtunut, koin tilanteen hyvin ainutlaatuisena. Kun lopetimme illanviettomme, näimme taivaalla Otavan, kuten melkein joka ilta olimme nähneet. En ole varma olenko nähnyt sitä koskaan Suomessa vai enkö ole vain kiinnittänyt huomiota.

Posted via Blogaway

Naiman Nuur Nature Reserve, Mongolia (3/4 päivä hevosvaelluksesta )

Yksi kahdeksasta järvestä.

Joskus lauantain aikana kännykästäni loppui akku. Toki eipä aikoihin ollut ollut missään kenttääkään. Enemmän puhelin oli toiminut itselläni kellona, kalenterina ja herätyskellona. Akun loppumisen jälkeen olin totaalisen pihalla päivistä ja ajasta, mikä tuntui tällaiselle aikataulutuksen orjalle todella vapauttavalta. Vain matkapäiväkirjan kirjoittamisen ansiosta pysyin päivistä jotenkin kartalla. Olin ilman kännykkää kuusi päivää. Toki tarpeen tullen sain tietää kellonajan muilta, mutta tuon 10 päivän Keski-Mongolian kierroksen aikana aamupalan syömisen jälkeen aika menetti lähes täysin loppupäiväksi merkityksensä.

Sunnuntaina 7.9. heräsin aamuyöllä siihen, että olin aivan jäässä. Laitoin päälleni alusvaatekerraston, sukat, fleecen ja pipon. Silti palelin makuupussissani! Vielä kun kaikki vaatteet ja makuupussi olivat vähän kosteita niin siinä ei oikein auta mikään.

Ensin lähdettiin kiertämään Naiman Nuurin ("kahdeksan järveä") aluetta, jolla nimestään huolimatta järviä on todellisuudessa yhdeksän. Toisekseen puoliakaan niistä en kutsuisi koonsa puolesta järviksi vaan ennemminkin lammiksi. Jurtta, jossa edellisen yön nukuimme, oli yhden näistä (kutsuttakoon nyt) järven rannalla. Jätimme tavarahevoset vielä niille sijoilleen, sillä alueen kiertämisen jälkeen tulisimme takaisin ja palaisimme takaisin samaa reittiä, jota edellisenä päivänä tulimme. Maasto oli tällä kertaa vain osittain haastavaa ja muun ajan tasaista. Maisemat toivat hyvin paljon mieleen Lapin.

Hevosemme eivät olleet kovin koulutettuja. Ne olivat kyllä varmaan muutenkin itsepäisiä. Yhdellä seurueestamme oli hevonen, joka halusi mennä jatkuvasti pusikoissa. Henkilö valitettavasti saikin tästä viikon verran muistoksi naamaansa ruhjeet ja pahannäköisen haavan rintaan. Hevoseni Jack oli ärsyttävä ailahtelevan mielensä vuoksi ("ketähän sitä nyt seuraisi?"), mutta pääsääntöisesti meni sinne, minne sen ohjeistin menemään. Kunnes. Se lähti yhtäkkiä laukkaamaan päin puuta (sain kyynärvarteen pari haavaa muistoksi) ja heti sen perään kohti jotain pusikkoa, josta hiuksiini tarttui valehtelematta kolme metriä pitkä keppi, joka painavana veti päätäni taaksepäin samalla kun yritin saada Jackin (jolle annoin päivän aikana uuden nimen "Paskiainen") hidastamaan.

Kun pysähdyimme erään järven rannalle lounastamaan, halusivat hevosoppaamme jälleen mitellä voimiaan eurooppalaisten kanssa. Tähän Tuke ei lähtenyt viikon kestäneen flunssansa ja yskänsä takia mukaan. Muiden eurooppalaisten ei auttanut kuin taipua tälläkään kertaa.

Kun palasimme kolmen-neljän tunnin jälkeen takaisin jurtillemme, huomasimme Mongolian auringon tehneen meille tepposet. Olimme Tuken kanssa polttaneet naamamme ja kunnolla. Pohdimme porukalla, lähdemmekö vielä takaisin edellisen päivän jurtille vai menisimmekö seuraavana päivänä takaisin koko matkan aina hevosvaelluksemme lähtöpisteeseen saakka. Vaikka olimme aivan poikki tämänpäiväisestä ratsastamisesta, päädyimme ensimmäiseen vaihtoehtoon. Eli tavarahevoset valmiiksi ja mars matkaan!

Hevosen ympärillä kulkevat narut hiersivät sääriä ja ravatessa kun nousin satulasta ylös ja alas (pelkkä istuminen oli aivan liian pomppivaa ja aiheutti pahaa oloa) nilkkani oli varmaan jossain väärässä asennossa, koska jokaikiseen pieneenkin lihakseen nilkan ympärillä sattui. Tämä oli siis lähtöasetelma kun lähdimme palaamaan takaisin ja ylittämään vuorta.

Uhkarohkeaa valokuvausta hevosen selässä.

Pahimmat paikat saimme mennä suomalaisen toverini kanssa hevosiamme taluttaen. Luulimme Billin ja hevosoppaamme Bazaraan tulevan kanssamme samaa matkaa. Jossain vaiheessa edeltä menneet ratsastajat katosivat näkyvistä, jälkeemme jääneet B & B eivät näkyneet missään ja kulkemaltamme tieltä pääsi kääntymään useaan eri suuntaan. Päätimme kääntyä oikealle. Kun olimme päässeet jyrkän mutaisen mäen alas, aloimme epäröidä. Siinä me olimme, kaksi suomalaisnaista eksyneinä jonnekin Keski-Mongolian metsään kahden hevosen kanssa. Tilanne oli aika absurdi, enkä voinut pienestä huolestumisesta huolimatta kuin nauraa. Päätimme palata takaisin tielle, jolta olimme kääntyneet. Kyllä joku joskus meitä kaipaisi ja lähtisi ehkä etsimäänkin. Kun pääsimme takaisin tielle, näimme Billin ja Bazaraan. Huh, he löysivät meidät!  Ei kun hetkinen, he olivatkin olleet metsässä poimimassa marjoja. Eli kukaan ei ollut meistä hevosentaluttajista vastuussa vaan hyvällä onnella näimme marjastamaan jääneet oppaamme. Mutta kyllä Bazaraalla oli hauskaa, kun Bill käänsi hänelle, että olimme eksyksissä. Onneksi meillä ei ollut yhteistä kieltä, nimittäin niistä loppuillan virnistelyistä päätellen olisimme saaneet kuulla aikamoista kuittailua.

Oikeassa asumiskäytössä oleva jurtta.

Varmaan jotain todella herkullista valmistumassa.

Jogurttia kuivamassa.

Jurtan buddhalainen alttari.

Emme menneet "juustojurtalle" (joksi kutsuimme paikkaa, jossa jogurttikulho ja satulat olivat jurtassamme) asti vaan jäimme jurtille noin kilometriä ennen. Täällä yövyimme kahdessa jurtassa, joita asukkaat käyttivät asumiseen. Viisi meistä nukkui toisessa ja me kolme suomalaista kaikkien neljän oppaan kanssa nukuimme toisessa. Jurtassamme oli buddhalainen alttari, joka on jurtan pyhin paikka. Aasialaisissa kulttuureissa jalkoja pidetään saastaisina, joten jalkapohjia ei saanut osoittaa alttaria päin.

Perillä olimme joskus illalla klo 19 aikaan, eli olimme ratsastaneet päivän aikana 7-8 tuntia. Ja siltä se kyllä tuntuikin. Bazaraata oli ilmeisesti jäänyt vaivaamaan se, ettei ollut päässyt aiemmin päivällä painimaan Tuken kanssa. Niinpä hän yllättäen kävikin Tukeen kiinni. Kävi sitten niin, että se olikin hevosoppaamme hetken kuluttua maassa selällään. (Tähän ranskalainen mies kommentoi myöhemmin kysymällä: "Tuke, why didn't you tell us you are so strong?") Mongolia 1 - Suomi 1! Ennen nukkumaan menoa saimme jälleen nauttia paikallisten musikaalisuudesta jurtassamme.

Posted via Blogaway

Naiman Nuur Nature Reserve, Mongolia (2/4 päivä hevosvaelluksesta)

Näkymä jurttamme läheisyydessä.

Päivästä riippuen päivälämpötilat olivat luultavasti hevostrekkimme aikana 8-20 asteen tienoilla ja yöllä saattoi tippua 5 asteen tuntumaan. Jurtassa oli aina nukkumaan mentäessä lämmin, mutta joka yö heräsimme kylmyyteen, kun kamiinassa oli puut palaneet tunteja sitten. Usein myös nämä vierasjurtat oli vähän huonommin eristetty ja esimerkiksi lattianrajassa saattoi olla "tuuletusaukkoja". Lämpöä pääsi usein myös karkaamaan katosta, jos kangasta ei oltu kovin hyvin vedetty aukkojen päälle. Jurtassa oli varsinkin aamuisin hieman kosteaa. Kosteus tarttui polttopuihinkin emmekä näin ollen saaneet öisin puita syttymään.

Lauantaina 6.9. herätessäni edellisillan migreeni oli mennyt onneksi ohi. Aamulla jurtasta ulos astuessani yllätyin: edellisenä päivänä sankka sumu oli peittänyt meitä ympäröivät vuoristot ja nyt edessäni avautui aivan uudet näköalat. Kun valmistauduimme ratsastukseen, melkein kaikki laittoivat delin päälle vaikka aamu ei ollut yhtä kylmä kuin edellinen. Varmuuden vuoksi, koska sää näytti epävakaiselta. Sitä se sitten koko matkan olikin (välillä tihkua ja välillä auringonpaistetta) ja välillä vaate oli vähän turhan lämmin, välillä taas juuri sopiva.

Maasto oli koko päivän haastavaa. Suurimmaksi osaksi haastavaa ja loput ajasta aivan älyttömän haastavaa. Ylitimme vuoren, jolloin suurimman osan ajasta olimme hyvin suomalaisen aarniometsän näköisessä maisemassa. Matkamme sisälsi jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, mutaa, kivikkoa, kosteikkoa, lampia sekä näiden kaikkien yhdistelmiä. Itselleni kamalimpia olivat mutaiset alamäet, mutta nämä mongolialaiset hevoset ovat tottuneet tällaisiin maastoihin. Ja koko ajan hevosoppaamme lauloivat laulujaan. Joku vanha kaveri ehkä muistaa laulun "Mettän polkuja". Lauloin sen (sopi jotenkin tilanteeseen) ja siitä tuli hitti!

Sumussa.

Jälleen olimme 4-5 tunnin hevosakrobaation jälkeen kohteessamme, joka oli suuren lammen rannalla. Kun saimme itsemme kammettua alas hevosen selästä sekä vietyä itsemme tavaroinemme jurttiimme, saimme todistaa raekuuroa. Sen jälkeen oli kirkasta ja sen jälkeen sumua. Täällä vuoristoalueella säätilat vaihtuivat nopeasti.

Jurttaa sisältäpäin (oikealla perinteinen mongolialainen satula).

Päivälliseksi söimme nuudelikeittoa (jossa oli vuohta) klo 19 aikoihin. Sen jälkeen ehdotuksestani vietimme iltaa koko porukalla yhdessä. Lauloimme vuorotellen lauluja. Oli yllättävän vaikeaa löytää laulu, jonka me kaikki eurooppalaiset olisimme osanneet. Jokainen kansallisuus esitti muille oman maansa kansallislaulun (paitsi britit eivät oikein muistaneet omaansa?!). Laulujen jälkeen mongolialaiset haastoivat miehemme vääntämään kanssaan kättä. Tätä paljon harrastaneet paikalliset veivät tässä voiton. Mongolia 1 - Suomi 0. Illan aikana tarjosimme muille mukanamme ollutta salmiakkia sekä salmiakkikossua. Tähän eräs seurueeseemme kuuluvista sanoi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hänen matkallaan ne ovat turistit jotka tarjoavat pahanmakuisia tuomisia.

Posted via Blogaway

Posted via Blogaway

Orkhon Valley Cultural Landscape, Mongolia (1/4 päivä hevosvaelluksesta)

Näissä maisemissa kelpasi ratsastaa.

Perjantaina 5.9. heräsimme puoli 10 ja aamiaista nautimme puoli tuntia myöhemmin. Yhdeltätoista seisoskelimme kaikki pihalla valmiina lähtöön. Hevosten satuloimisessa ja muussa säätämisessä meni kuitenkin vielä varmaan tunnin verran. Oli todella kylmä. Hevosoppaiksi meille tuli kaksi nuorta paimentolaista, jotka katsoivat vaatteitamme alta kulmiensa epäileväisen näköisinä. Toinen kävi jopa tunnustelemassa yhden meistä takkia itsekseen päätään puistellen. Hetken kuluttua meidät kaikki oli puettu perinteiseen "deliin". Kyllä meillä oli hauskaa toistemme ulkonäöille naureskellessa! Kun pääsimme liikkeelle, saimme huomata, että jokaisella oli del tullut tarpeeseen.

Monellakaan porukastamme ei ollut paljoa kokemusta ratsastamisesta. Hevoset jaettiin ratsastajan kokemuksen ja koon mukaan. Sain hevosen, joka oli tottunut seuraamaan muita hevosia. Jokaisella oli siis oma hevonen sekä molemmat hevosoppaat kuljettivat perässään tavarahevosta (yhteensä tavarahevosia oli siis kaksi), ne kantoivat meidän reppuja ja makuupussejamme. Matkaan lähtivät siis kahdeksan matkaajaa, kaksi englantia puhuvaa opasta (mongolialaista) sekä kaksi paikallista hevosopasta (alueelta, jolla ratsastimme).

Toinen oppaistamme, "Bill", veti aluksi hevostani ja minua sen selässä. Se tuntui todella hyvältä, sillä koin oloni aika epävarmaksi vaikka muut ohjasivatkin itse hevosiaan. Jonkin ajan kuluttua halusin kuitenkin itse kokeilla ja sovimme, että jos haluan niin Bill saa jälleen ohjat käsiinsä. No, tuntui miltä tuntui, loppuvaelluksen menin ihan itse omin neuvoin. Ensimmäisenä päivänä maasto oli suhteellisen tasaista aroa, mitä nyt ylitettiin pari jokea (joista toinen oli niin syvä, että jalkoja piti nostaa etteivät ne kastuneet).

Mongoliassa hevoset ovat hyvin arvostettuja. Ne kuuluvat nomadeilla tärkeänä osana jokapäiväiseen elämään ja toimeentuloon. Tästä huolimatta mongolialaiset eivät nimeä hevosiaan vaan kuvailevat niitä ulkonäkönsä mukaan. Bill sanoi meille, että halutessamme voimme väliaikaisesti nimetä hevosemme. Päivän mietinnän jälkeen päätin kutsua hevostani nimellä "Jack". Hevoset olivat kahdesta eri laumasta. Sen kyllä huomasi, sillä jotkut hevoset eivät selkeästikään pitäneet toisistaan ja toiset hevoset taas kulkivat aina yhtä matkaa.

Kuten minulle sanottiinkin, Jack todellakin halusi seurata muita. Ei ollut vaikea huomata ketkä kuuluivat sen kanssa samaan laumaan. Joka päivä kuljin samojen henkilöiden perässä. Jos olisin halunnut mennä vain käyntiä, mutta Jackin kaverit lähtivät raviin, niin lähdimme mekin. Mutta kun olimme heidän perässään, halusikin Jack syödä ruohoa. Ja näin jälleen jäimme jälkeen ja ratsulleni tuli kauhea hätä eikä se ollut tyytyväinen ennen kuin olimme tuttujen hevosten perässä kiinni. Tämä tietysti edellytti ravia ja kokemattomalle ratsastajalle sitä myötä lisää kipeitä lihaksia. Tuken hevonen taas oli hieman itsepäinen, eikä meinannut aina nostaa vauhtia useista kehotuksista ("TSHU!") huolimatta.

Alueella, jolla ratsastimme, oli kuulemma joskus 100 000 vuotta sitten purkautunut tulivuori. Alueella olikin paljon vulkaanisia kiviä. Puolessa välissä matkaa pysähdyimme lounaalle (nuudelia ja vuohta) paikalla, jossa näitä kiviä oli paljon ja ne olivat hyvin suuria. Maiseman kruunasi ympäröivät vuoret ja sumu, joka verhosi kaiken mystisyyteen. En voinut olla nauttimatta ympäröivästä karun kauniista maisemasta. Ratsastastusta jatkettuamme kuljimme välillä iloisesti jutellen ja välillä hiljaa hevosoppaidemme laulamia tai viheltämiä mongolialaisia kansanlauluja kuunnellen. Enpä varmaan enempää olisi olostani voinut nauttia.

Noin neljän-viiden tunnin ratsastamisen jälkeen aloin olla fyysisesti aika loppu. Hiljaa mielessäni rukoilin, että olisimme pian perillä. Onneksi olimmekin! Paikalla asui kaksi perhettä ja meistä (turisteista) puolet yöpyi toisen vierasjurtassa ja puolet toisen. Kaikki oppaamme nukkuivat aina yhtä yötä lukuunottamatta perheen kanssa samassa jurtassa. Ennen päivällistä (riisiä ja vuohta) leikimme hetken perheiden lasten kanssa (4 poikaa) ja annoimme heille saippuakuplia. Ilo olikin suunnaton, valitettavasti kahden minuutin jälkeen pojat vain vahingossa kaatoivat saippuat maahan eli tämä ilo oli hyvin lyhytaikainen.

Tullessamme saimme maistaa perheen valmistamaa perinteistä mongolialaista kuivattua jogurttia. Maku ei ollut erityisen miellyttävä, mutta kun kulho täynnä tätä tuotetta jäi yöksi jurttaamme, oli siitä lähtevä haju aika järkyttävä (nyt puolitoista viikkoa myöhemmin kerran pesty fleeceni haisee sille edelleen). Kun illalla alkoi vielä sataa ja meidän jurttaamme tuotiin sateensuojaan kaikki 14 satulaa, oli hajujen coctail valmis. Tästä johtuvan migreenin vuoksi jouduin mennä hyvin aikaisin nukkumaan.

Jurtta, nomadien asumus

Jurtta on toiminut Pohjois- ja Keski-Aasian paimentolaisten kotina jo ainakin 3000 vuotta. Vielä tänäkin päivänä jotkut kansat, kuten mongolialaiset, käyttävät kyseistä asumusta erityisesti maaseudulla. Jurtta on kehän muotoinen eikä siinä ole ikkunoita. Pyöreä puukehikko kannattelee huopatelttakatosta. Mongolijurtissa on yleensä pyöreä puukruunu, jota kannattelee kaksi pystysuoraa salkoa. Jurtan alin ja päällimmäinen kerros ovat jonkinlaista purjekangasta ja niiden välissä on vuodenajasta riippuen vaihteleva määrä huopakerroksia. Tätä kaikkea pitää kasassa yhteen sidotut osat ja kiristysnauhat.

Mongoliassa paimentolaiset vaihtavat asuinpaikkaansa kahdesti vuodessa: kesät ja talvet he asuvat eri paikassa. Jurtan etuna on sen helppo liikuteltavuus. Jurtan purkamiseen kuluu noin tunti ja kokoamiseen kaksi tuntia. Kuljettamiseenkaan ei tarvita kuin kolme hevosta/kamelia/jakkia tai yksi vähän isompi lava-auto. Huopa suojaa tuulelta, kylmältä ja sateeltakin. Ennen muinoin jurtassa pidettiin nuotiota, mutta nykyään jurtan keskuksena toimii kamiina, jonka piippu tulee ulos katon kruunun läpi. Jurttaan tulevan valon sekä jurtasta karkaavan lämmön määrää pystyy säätelemään katon kangasta siirtelemällä ulkopuolella olevia naruja vetelemällä.

Jurtta sisäpuolelta

Vierasjurtissa ei ollut tavallisesti mitään koristeluja, ainoastaan jurtan koosta riippuen 4-5 sänkyä seinän vierillä ja mahdollisesti pieni ruokapöytä. Jurtissa, jotka toimivat oikeasti koteina, seiniä koristi erilaiset värikkäät kankaat ja näkyvät puurakenteet oli koristeltu erilaisilla kuvioilla. Sänkyjen ja ruokapöydän lisäksi löytyi usein pari lipastoa, pieni alttari ja joskus televisio sekä pyykinpesukonekin. Usein jurttien ulkopuolella oli aurinkopaneeleja sähköä tuottamassa. Joissakin jurtissa oli kytketty hehkulamppu iltoihin valoa tuomaan.

Orkhon Valley Cultural Landscape, Mongolia

Alhaalla virtaa Orkhon-joki.

Kharkhorinista meillä oli vielä kolmisen tuntia matkaa yöpymispaikkaamme. Olimme jäljessä aikataulusta ja kuskin ajotavastakin sen pystyi päättelemään. Heillä oli myös ilmeisesti seurueemme toisen kuskin kanssa jokin kisa meneillään, sillä kuskimme Dorj vilkuili vähän väliä sivuille tätä toista pakua. Matkamme teittömillä teillä pimeässä oli siis aikamoista höykytystä. Maisemiakaan ei enää pimeydeltä viimeisen tunnin aikana nähnyt ja melkein koko päivän autossa istuminen alkoi jo tuntua.

Vielä kun oli valoisaa, pysähdyimme huikealla näköalapaikalla Orkhoniin saapuessamme. Kaukana alhaalla virtasi Orkhon-joki. Ei ihme, että Orkhonin laakso kuuluu UNESCOn maailmanperintöluetteloon, mietin. Valitettavasti pysähdyksemme oli lyhyt, sillä majoituspaikassamme jo pian odotettaisiin meitä.

Joskus yhdeksän jälkeen automme viimein pysähtyivät muutaman jurtan eteen (me muuten voitettiin se kuskien välinen ralli...). Majoittauduimme kahteen eri jurttaan, toinen autollinen toiseen ja toinen toiseen. Mongoliassa maaseudulla on paljon turistien suosimia jurttaleirejä, mutta onneksi hostellimme haluaa tukea tavallisia perheitä emmekä siis yhtä yötä lukuunottamatta kierroksemme aikana yöpyneet sellaisissa. Monet perheet ovat huomanneet turistien majoittamisen hyväksi tavaksi saada pientä lisätuloa. Ensimmäisen yömme jurtassa vietimme perheen luona, jolla oli useita vierasjurttia matkaajia varten. Täällä kuulemma hostellimme vieraita tiedettiin odottaa, toisin kuin muissa paikoissa, jonne tulimme aina yllätyksenä (tosin hotellilla oli useiden perheiden kanssa sopimus turistien majoittamisesta, mutta sitä milloin vieraat tulevat, perheet eivät tiedä). Söimme pian päivällistä ja pian menimmekin jo väsyneinä nukkumaan.

Erdene Zuu Khiid, Kharkhorin, Mongolia

Erdene Zuu Khiidiä ympäröi 108 stupan muuri

Torstaina 4.9. matkalla Khustain National Parkista Kharkhorinin kaupungissa sijaitsevalle Erdene Zuu Khiid -luostarialueelle saimme jälleen ihailla kauniiden maisemien lisäksi suuria laumoja laiduntavia lampaita, vuohia, lehmiä ja hevosia. Alkumatkan menimme hiekkateitä, jonka jälkeen pääsimme loppumatkan kulkemaan päällystettyä tietä. Arvelisin matkan olleen noin 250 km. Tunteja istuimme jälleen autossa, mutta hyvä seura ja vangitsevat maisemat saivat ajantajun katoamaan.

Klo 17 aikoihin olimme perillä. Erdene Zuu Khiid ("sadan aarteen luostari") on luultavasti Mongolian ensimmäinen buddhalainen luostari ja sen rakennutti  Altai-kaani vuonna 1586. Aluetta ympäröi 108 (luku 108 on buddhalaisille pyhä) stupaa sisältävä muuri. Alueen sisäpuolella on ollut 60-100 temppeliä, joista stalinististen puhdistusten jälkeen pystyyn jäi enää kolme. Näitä kolmea temppeliä kävimme paikan oppaan opastuksella katsomassa.

Ilmeisesti syy siihen, että nämä kolme temppeliä säilytettiin on se, että ne olivat kaikista pyhimmät temppelit eikä niitä uskallettu tuhota kansan reaktiota pelätessä. Nämä kolme temppeliä kuvastavat kolmea eri vaihetta Buddhan elämässä: lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta. Temppeleissä oli myös turvaan saatuja patsaita ja tauluja, jotka kommunistisen hallinnon purkautumisen jälkeen on tuotu takaisin piiloista temppeleihin. Luostari on jälleen käytössä, mutta epäilemättä vain varjo entisestä loistostaan.

Khustain National Park, Mongolia

Auringonlasku, Khustain National Park

Keskiviikkona 3.9. pikkupakumme lähti klo 11 jälkeen suuntaamaan kohti muutaman tunnin matkan päässä olevaa kansallispuistoa. Hostellimme järjestämälle 10 päivän Keski-Mongolian kierrokselle lähti yhteensä 12 henkilöä,  joista 2 oli kuskeja ja 2 englantia puhuvaa opasta. Kaupungista pois pääseminen kesti noin puolen tunnin verran. Kun pääsimme pois kaupungin hälinästä, maisemat vaihtuivat hyvin pian maalaisemmiksi: laajoilla aroilla harvakseltaan yksinäisiä jurttia siellä täällä, laiduntavia eläimiä ja tien molemmilla puolilla siintävät vuorijonot (eivät kyllä aina olleet tarpeeksi korkeita vuoriksi, mutta "kukkulajono" ei taida olla suomea...).

Pinta-alaltaan maailman suurimmassa sisämaavaltiossa ja 4,5 kertaa Suomen kokoisessa Mongoliassa välimatkat ovat pitkiä eikä suuria kaupunkeja ole montaa. Pääkaupunki Ulaanbaatarin (yli miljoona asukasta) jälkeen suurimmassa kaupungissa Erdenetissä asuu vain vajaa 90 000 asukasta. Meille on vähän epäselvää, kuinka paljon päällystettyjä teitä täällä on. Jäimme siihen käsitykseen, että maan halki menee joitain teitä suurimpien kaupunkien välillä. Päällysteistä huolimatta tien kunto ei ole aina kehuttava. Tiessä voi olla tien kunnosta riippuen kuoppia, päällyste voi puuttua parin metrin matkalta kokonaan tai tie on laitettu poikki,  jolloin joutuu kiertämään tien viertä menevän hiekkatien kautta. Yleensä päällystettyjä teitä ajettiin 60-80 km/h nopeudella ja meno oli aika pomppivaa.

Noin puolet matkasta pääsimme menemään päällystettyä tietä, jolta käännyimme hiekkatielle. Jos meno oli päällystetyllä tiellä ollut pomppivaa ja sisältänyt useita äkkipysähdyksiä tien vaihtelevan kunnon tai tietä ylittävien eläinten vuoksi, oli eteneminen hiekkateillä luonnollisesti vieläkin haastavampaa. Esimerkkeinä sanottakoon, että välillä menimme matalien jokien yli ja pari kertaa automme oli täysin sivuttain. Kaikilla ei ollut edes mitään, mistä pitää kiinni. Eikä takapenkillä tietenkään ollut turvavöitäkään. Onneksi kuskimme oli kuitenkin hyvä ja vaikeat paikat menimme aina hyvin hitaasti. Muutenkaan nopeus ei tainnut olla kuin 20-30 km/h.

Koko matkan Khustainiin katselimme lumoutuneina ikkunasta näkyviä maisemia.  Vihdoinkin alkoi oikeasti tuntua siltä, että olemme matkalla ja kaukana kotoa. Nautin joka hetkestä. Oikeasti meillä ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka kauan automatkamme kesti. Katselimme kaikki ohikiitäviä kauniita maisemia hiljaisuuden vallitessa.

Kansallispuistossa ajaessamme päädyimme kauniin joen varrelle ja päätimme leiriytyä siihen. Paikka oli hieno, ihan yllättäen kuivan aron keskellä oli tämä vehreä keidas, jonka toisella puolella kasvoi puita ja pensaita. Pystytimme teltat, jonka jälkeen otimme iisisti: toiset kirjaa lukien ja toiset lähiympäristöä tutkien. Oli todella kuuma, kun aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Pimeä tulee täällä tähän aikaan vuodesta nopeasti klo 20 aikoihin. Pimeän jälkeen menimmekin jo aika pian nukkumaan. Yllättäen teltassamme olikin niin kuuma, että emme kumpikaan Tuken kanssa saaneet nukuttua. Itseäni hereillä pitivät myös joelta kantautuvat äänet, kun yksittäiset eläimet kahlasivat joessa. Kaksi muuta teltassamme yrittivät nukkua, kun minä vaihtelin asentoa ja Tuke yski vähän väliä. Joidenkin tuntien kuluttua ehdotin, että menisimme ulos. Räpelsimme pimeässä teltan vetoketjut auki niin hiljaa kuin osasimme ja liu'uttauduimme ulos. Vaikka meillä oli pieni taskulamppu mukana, emme nähneet pilkkopimeässä paria metriä kauemmas. Istuimme joen varrella valonamme vain kuun ja tähtien heijastama valo. Kymmenisen minuuttia siinä vain istuimme kuunnellen luonnon ääniä. Kun joen virtauksen lisäksi erottui jonkin eläimen kahlausta, ei taskulamppu auttanut näkemään yhtään mitään. Telttaan palattuamme kuulimme vielä jossain suden ulvovan, johon jossain koirat vastasivat haukkumalla. Kieltämättä välillä kaikki nuo äänet myös hieman pelotti!

Seuraavana aamuna heräsimme kuudelta. Laitettiin kamat kasaan ja syötiin aamupalaa. Joku muukin oli kuullut kahlaavat eläimet ja ulvovan suden. En ollut siis kuvitellut ääniä. Syödessämme kesyjen hevosten lauma juoksi kaukana ohitsemme. Kun teimme lähtöä, ne ravasivat meitä vastaan autojemme vierestä. Näky oli suomalaiselle outo, kun yleensä on tottunut näkemään kaikki eläimet omissa aitauksissaan eikä vapaana ilman omistajaa. Seuraavaksi suunnitelmana oli nähdä villihevosia, joita kansallispuistossa on parisataa yksilöä. Olin aika skeptinen, vaikka kuulemma olimmekin oikeaan aikaan liikkeellä. Emme kuitenkaan ehtineet ajamaan kovin kauas leiripaikaltamme, kun auto pysähtyi. Oppaamme osoitti vieressä olevaa kukkulaa ja siellähän niitä oli vaikka kuinka monta! Hyppäsimme autosta ulos ja lähdimme niiden perään. Meidät huomatessaan hevoset lähtivät poispäin. Kukkulan päällä näimme neljä hevosta kuitenkin ihan mukavan matkan päästä. Ehdimme ottamaan kuvia ennen kuin hevoset lähtivät kokonaan pois näköpiiristämme. Palasimme autolle iloisina ja jatkoimme matkaa. Jonkin verran ajettuamme oli toiset neljä yksilöä ihan tien vieressä. Nämä olivat selvästi enemmän tottuneita ihmisiin, koska ne eivät ihan heti säikähtäneet kahdeksaa autosta tullutta valokuvaavaa turistia, vaikka hetken päästä lähtivätkin matkoihinsa.

Ulaanbaatar, Mongolia

Paikallista valuuttaa.

Täällä ollaan nyt neljättä päivää. Lämpötilat ovat päivällä olleet suurinpiirtein 20-26 astetta ja yöllä on tippunut 8-10 asteeseen. Heti alkuun täytyy todeta, että tämä kaupunki on antanut itsestään täysin erilaisen kuvan kuin tullessamme siitä saimme. Ilmeisesti lauantaisin kaupungin asukkaat pysyttelevät kotosalla, sillä jo sunnuntaina ja erityisesti maanantaina kadut oli paikoitellen kuin ammuttu täyteen ihmisiä. Ehkä alussa saamaamme mielikuvaa vääristi myös se, että ensimmäisenä päivänä kuljimme kaduilla,  joiden luulimme olevan vilkkaimasta päästä. Sunnuntaina päädyimme kuitenkin alueelle, jossa suuret ihmis- ja automassat todellisuudessa liikkuivat. Liikenne on täällä niin kaoottista kuin Aasiassa kuvittelinkin olevan (luulenpa kuitenkin, että reissumme "parhaimmasta" päästä): liikennevalot tuntuvat olevan ennemminkin suositus kuin määräys, autoilijoiden jatkuva tööttäily sekä uhkarohkeasti katua ylittävät jalankulkijat. Polkupyöriä täällä on näkynyt aika vähän.

Sunnuntaina otimme päivän agendaksi UB:n ulkopuolelle sijoittuvan reissun suunnittelemisen. Molempien must see ja must do -listoilla oli nomadien elämäntyylin näkeminen ja jurtassa nukkuminen, joko hevos-, kameli- tai tavalinen vaellus, huikeat maisemat ja mahdollisesti myös paikallisten eläinten bongailu. Yritimme löytää matkaoppaassamme (vuoden 2011 painos) mainittuja turisti-infoja ja matkatoimistoja, mutta joko ne olivat muuttaneet tai kokonaan lopettaneet. Löysimme kuitenkin ostoskeskuksen edestä jurtan, jossa myytiin matkoja muualle maahan. Myyjän tarjoaman matkan hinta oli kallis (89 USD per henkilö per päivä, jos mukana 4 henkilöä) eikä kuskimme olisi osannut englantia. Matkakaan ei aivan täyttänyt kriteerejämme. Täällä hostellit järjestävät matkoja myös, joten päätimme kysyä omasta majapaikastammekin vertailun vuoksi. Hostellista saimme kansion, jossa esiteltiin lyhyesti sen järjestämiä matkoja. Innostuimme 10 päivän matkasta, jossa oli hyvä kattaus maisemia, ratsastusta, historiallisia nähtävyyksiä ja nomadien luona yöpymistä. Hintakaan ei ollut paha: 55 USD henkilöä kohden päivässä. Kun hostellimme asukkaat, jotka kyseisellä kierroksella olivat juuri olleet, kehuivat kokemusta mahtavaksi, oli valinta helppo.

Olimme tehneet hostellivarauksen vain kahdeksi yöksi. Kun päätimme lähteä ke 3.9. alkavalle reissulle, kysyimme voisimmeko jatkaa asumista hostellissamme. Omaa huonetta ei ollut enää saatavilla, joten siirryimme dormiin maanantaiaamuna. Huone on 4 hengen huone, jossa olimme tiistaiaamuun asti kahdestaan (jolloin saimme saksalaisen tytön seuraksemme). Maanantaina pääsimme aika myöhään liikkeelle. Kävelimme melkein pari tuntia ensin katsellen paikkoja, sitten vielä tunnin sopivaa ruokapaikkaa etsiessämme. Kun pääsimme viimein ruokapöydän ääreen, olimme aivan poikki. Pihalla aurinko oli paahtanut todella kuumasti ja saasteet tehneet hengittämisestä vaikeaa. Syötyämme palasimme takaisin hostellille, lepäsimme ja lähdimme liikenteeseen kuuden jälkeen uudestaan. Ilma ei ollut enää niin kuuma eikä ihmisiäkään ollut enää niin paljon.

Nyt on tiistai. Tuke on ollut pari päivää hieman flunssainen, joten tänään päätimme ottaa iisisti. Kävin kaupassa hostelliimme eilen muuttaneen suomalaisen tytön kanssa ja tänään teimmekin ensimmäistä kertaa ruokaa itse. Ilta menee luultavasti huomista reissua varten pakkaillessa.

Muita huomioita:

1. Mongoliassa on halpaa. Valuutta on nimeltään tögrög (tai tugrug/tugrig) ja yhdellä eurolla saa kurssista riippuen noin 2350 MNT. Suurin seteli, jonka automaatista saa, on 20 000 MNT (alle 10 e). Tähän asti joka päivä kaikki kustannuksemme ovat olleet meiltä molemmilta yhteensä vähemmän kuin yhden hengen päiväbudjettimme. Se on hyvä, sillä 10 päivän kierroksellamme ylitämme päiväbudjetin reippaasti ja näin saamme tilanteen kompensoitua.

2. Jos ei halua kompastua, kannattaa kävellessä katsoa välillä jalkoihin. Kadusta on saattanut lähteä laatta irti, kivetyksessä saattaa olla äkillinen kohoama tai vajoama tai yllättäen hidastustöyssyksi luulemani koroke. Jalkakäytäviä kunnostetaan siellä täällä, mutta korjaustöiden ajaksi ei ole järjestetty toista reittiä vaan ihmiset kävelevät työmaan yli.

3. Asiakaspalvelu kaupoissa ja kioskeissa on aika tylyä, varsinkin nuoret myyjät ovat enemmän kiinnostuneita puhumaan puhelimessa tai muuten käyttämään kännykkää.

Eli huomenna 3.9. lähdetään Keski-Mongolian kierrokselle ja takaisin UB:ssa ollaan perjantaina 12.9. Luultavasti siis mitään postailuja ei ole tiedossa kyseisellä ajanjaksolla. Huomenna alkaa kauan odotettu seikkailumme pitkin Mongoliaa ja mongolialaisiin paimentolaisiin ja heidän elämäänsä tutustuminen. Siksihän tänne on tultu ja onhan tätä jo odotettukin!

Posted via Blogaway