Old Khndzoresk, Armenia - Tatev, Armenia

Näkymiä Old Khndzoreskissa

Perjantaina 8.6. neuvottelin taksikuskin viemään minut Gorisista ensin 15 km päähän Khndzoreskin entiseen luolakylään ja sen jälkeen yli 30 km matkan Wings of Tatev -köysiradalle 9000 dramin hintaan (16 euroa). Lähdimme kuskini Arturin kanssa matkaan puolilta päivin. Hän oli hostellin omistajien hyvä ystävä ja sama taksikuski, joka oli kaksi iltaa aikaisemmin hakenut minut liftausmatkani päätteeksi. Artur osasi jonkin verran englantia ja pystyimme käymään yksinkertaisia keskusteluita. Käytimme myös tarpeen tullen Google Translatoria.

Ajomatkamme aikana alkoi sataa vettä. Perille päästyämme vesisade yltyi ja päätimme odottaa hetken autossa, jos sade lakkaisi. Vajaan 10 minuutin kuluttua sade hieman hellitti ja päätimme lähteä katsastamaan aluetta.

Luolille ei ollut sisäänpääsymaksua. Portaiden yläpäässä oli alakouluikäisiä lapsia leikkimässä, jotka innokkaasti minut nähdessään huusivat minulle "Hello", "What's your name" sekä "How are you". He olivat vielä enemmän innoissaan vastatessani heille, ja he lähtivät hetkeksi aikaa seuraamaan meitä.

Luolille päästäksemme meidän tuli ensin mennä portaat alas. Arturin mukaan portaita oli 500 kappaletta. Koska satoi vettä, puiset portaat olivat liukkaat. Portaiden jälkeen tulimme tasanteelle, jossa oli museoksi muutettu vanha luola-asunto. Museon tsekattuamme meidän tuli vielä ylittää riippusilta itse luolakaupunkiin. 

Old Khndzoresk (keskellä näkyy kaupunkiin vievä riippusilta)

Muistaakseni luin jostain, että ihmiset elivät näissä luolissa vielä 80-luvulle asti. Kävimme muutamissa luolissa sekä kirkossa, ennen kuin lähdimme samaa reittiä takaisin. Kirkossa päätin taas kokeilla akustiikkaa. Riippusilta oli korkean paikan kammoiselle hieman jännittävä kokemus, varsinkin kun sillalla juoksentelevat lapset saivat sillan heilumaan.

Maassa olevassa reiässä valmistettiin perinteistä armenialaista leipää

Kirkko

Kirkko

Kirkko sisältä

Riippusilta

Matkalla Halidzoriin, josta ottaisin köysiradan Tatevin kylään, Artur kertoi voittaneensa lotossa Green Cardin. Green Card on pysyvä oleskelulupa Yhdysvaltoihin. Hän aikoo kuulemma pian muuttaa Amerikkaan vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Siellä hän tekisi rahaa ja ilmeisesti korkeakouluttaisi lapsensa, ennen kuin muuttaisi takaisin rakastamaansa kotimaahan.

Lippu maailman pisimpään köysirataan (5752 m) maksoi yhteen suuntaan 3500 dramia (6,20 e). Köysirata on valmistunut vuonna 2010, ja on ollut siitä asti suosittu turistikohde. Köysiradan aikana kaiuttimista kuului selostus radasta sekä ympäröivästä maisemasta niin armeniaksi, venäjäksi kuin englanniksikin.

Infotaulu Wings of Tatevista

Näkymiä köysiradasta

Köysiradan Tatevin pääty

Päästessäni perille päätin istahtaa kiveykselle. Oli kuuma ja minulla oli nälkä. Söin laukustani löytyneitä hedelmiä, kuivunutta leipää ja pähkinöitä. Hetken huilattuani nostin rinkan takaisin selkään, repun eteeni ja olkalaukun toiselle olalleni. Lähdin kävelemään ylämäkeen kohti majapaikkaani. Matkaa ei ollut kuin 700 metriä, mutta nälkä, kuumuus, ylämäki ja kantamani kuorma sai minut tekemään matkaa hitaasti. Hiki virtasi pitkin selkää. Maps.me -sovelluksen avulla suunnistin perille hiekkateitä pitkin.

Viimein sovellus näytti minun olevan perillä, mutta ovessa ei lukenut mitään. Kadulla oli lapsia, joilta kysyin, asuiko Bela ja Artur täällä. Myöntävän vastauksen saatuani menin metalliseinässä olevasta raskaasta metalliovesta sisään ja astuin muutamat rappuset alas. Minua molemmin puolin oli talot, ja vasemmanpuolimmaisen talon edessä istui vanhempi mies. Huikkasin hänelle saman kysymyksen kuin lapsille ja hän viittilöi minua menemään oikeanpuoleiseen taloon. Nousin rappuset ylös ja koputin oveen ennen kuin avasin sen. Naapurin mies huusi alhaalta "Bela" ja pian minua vastaan käveli hymyilevä, hiuksensa vaaleaksi värjännyt n. 45-vuotias nainen.

Tatev

Kyseessä oli tavallinen koti, jossa oli kaksi makuuhuonetta. Jos ymmärsin oikein, toinen huoneista oli vanhempien makuuhuone ja toinen heidän yläkouluikäisen tyttärensä huone. Heillä oli vieraana kanssani samaan aikaan myös muuan 27-vuotias Alisa, hänen miehensä ja heidän alle 2-vuotias tyttärensä Susana Kapanin kaupungista. Minulle jäi hieman epäselväksi, miksi perhe vietti viikkonsa Tatevissa juuri Belan ja Arturin luona. He eivät olleet sukua keskenään ja Alisan perhe asui Tatevissa. Joka tapauksessa ilmeisesti Bela, Artur ja heidän ainut kotona asuva tyttärensä siirtyivät naapuriin nukkumaan meidän vierailumme ajaksi.

Heti perille päästyäni minua kohdeltiin kuin kunniavierasta. Bela kysyi, haluanko syödä, ja pian keittiön pöytä täyttyi erinäisistä lautasista.

Ruokailua armenialaiseen tapaan - kaikki tämä ruoka oli tuotu pöytään vain minua varten

Ruoan jälkeen oli kahvitarjoilu. Istuimme alas Belan ja Alisan kanssa tutustuen toisiimme. Bela on venäjänkielen opettaja ja oli aikoinaan opiskellut hieman englantiakin. Pystyimme käymään monenlaisia keskusteluja, vaikka mitään kovin monimutkaista en pystynyt heille selittämään. Pian paikalle saapunut Belan mies Artur (joka ei juurikaan puhunut englantia) kysyi, haluaisinko syödä heidän kanssaan illallista. Vastasin kutsuun tietysti myöntävästi.

Illallisella nostettiin armenialaiseen tapaan monta maljaa, joista ensimmäinen oli Suomen ja Armenian ystävyydelle. Jälkimmäisiä maljoja en enää muista. Runsaan ja maittavan illallisen jälkeen jäimme Alisan ja Belan kanssa vielä olohuoneeseen istumaan. Heidän pyynnöstään soitin heille ukulelea ja lauloin muutaman laulun. Päivä oli ollut todella mukava.

Goris, Armenia

Hostellini keittiö

Goris on Syunikin provinssissa oleva 20 000 asukkaan kaupunki. Torstaina 7.6. lähdin söin lounaaksi hedelmiä ja leipää, joita minulle oli jäänyt laukunpohjalle ja jutustelin samalla hostellissa asuvan armenialais-ranskalaisen tytön kanssa. Hänen esi-isänsä olivat muuttaneet Ranskaan kansanmurhaa pakoon. Nyt hän oli asunut pari vuotta Armeniassa. Hänen pestinsä paikallisen matkailun kehittämisen kanssa tulisi pian päätökseen, ja tästä syystä hän oli jo luopunut asunnostaan Jerevanissa. Ennen Ranskaan lähtöään hän asui pari viimeistä viikkoaan hostellissa Gorisissa. Keskustelumme jälkeen lähdin hänen vinkistään suunnistamaan Gorisin vanhaan kaupunkiin.

Matkalla vanhaan kaupunkiin

Maps.me -sovelluksen avulla suunnistin kohteeseeni pikkuteitä pitkin. 

Pikkuteiden ja yhden jalankulkusillan jälkeen näin opastetaulun, jonka mukaan vanha kaupunki olisi oikealla. Lähdin kulkemaan sinne. Kävellessäni ohitseni ravasi kaksi vasikkaa ja mies heidän perässään yritti ottaa niitä kiinni. Kadulla ollut nainen ryhtyi auttamaan miestä. Tarina ei kerro, kuinka operaatiossa kävi.

Vasikat karkumatkalla

Suoraan jatkuva tie vei Gorisin vanhaan kaupunkiin

Tämän jälkeen en nähnyt juuri ketään. Ohitseni meni kaksi autoa, siinä kaikki. Pian tulin hautausmaalle. Armeniassa hautakiviin piirretään vainajan kuva. Kuva ei välttämättä ole mikään vakavailmeinen rintakuva, vaan kuvia oli hyvin monenlaisia: esimerkiksi jossakin juotiin kahvia ja jossakin poseerattiin auton edessä. Hautausmaan yläpuolelle vei hiekkatie, jota pitkin kapusin. Maisemat olivat upeat. Harmitti, että mulla ei ollut pitkiä housuja, sillä välillä polun ympärillä heinä oli pitkää. Mua ahdisti vähän, sillä Jerevanissa olin ohittanut Aleksandrin kanssa käärmeen matkalla kansanmurhan museoon.

Gorisin hautausmaa

Panoramakuvaa hautausmaan yltä

Hautausmaalla laiduntavia lehmiä

Kauniit maisemat

Polku

Palasin takaisin tielle ja jatkoin sitä eteenpäin. Karttasovelluksen mukaan jossain pitäisi olla jonkin sortin kivikirkko sekä luolia. Kaunista aluetta samotessani ja polkuja pitkin kiipeillessäni unohdin koko vanhan kaupungin. Myöhemmin minulle selvisi, että tämä oli juurikin se. Ihmiset olivat asuneet luolissa 60-luvulle asti, kunnes Neuvostoliitto ohjeisti (vai pakotti, en tiedä tarkkaan) muuttamaan luolista pois.

Totta puhuakseni kokemus oli hyvin ristiriitainen: olin kuvitellut meneväni kävelemään kaupungille, mutta päädyinkin trekkaamaan. Päivä oli hyvin kuuma, olin syönyt huonosti, lahkeet olivat liian lyhyet ja minulla on lievä korkean paikan kammo. Kaiken kukkuraksi en nähnyt kahteen tai kolmeen tuntiin yhtään ainutta ihmistä. Kavutessani polkua yhä korkeammalle ahdistus kasvoi: jos täällä sattuisi jotain, olisin aivan yksin ja oman onneni nojassa. Yhtäkkiä muistin hyvin vahvasti, miltä tuntuu kun putoaa korkealta ja matkalla alas tietää, että nyt kuolen. Olen varmaan joskus nähnyt tällaisen unen, vaikka en sitä muistakaan. Muistikuva oli joka tapauksessa hyvin vahva ja kokemus voimakas. Päätin kääntyä takaisin.

Kallioon tehty kirkko tai muu pyhä paikka. En kylläkään ymmärrä, miten tuonne pääsee, sillä se on aika korkealla eikä paikkaan ole portaita yms.

Suuntasin saman tien Gorisin keskustaan. Verensokerini oli alhaalla ja etsin ravintolaa vaikka kuinka kauan. Marketteja löysin kyllä, mutta ravintolaa en sitten millään. Noin puolen tunnin metsästys tuotti viimein tuloksen ja söin mielettömän hyviä kanansiipiä. 

Gorisin keskustan tuntumassa

Ruokakaupassa lakkasin ihmettelemästä, miksi kaikki Armeniassa sanovat ensimmäisenä "vodka" kun kerron olevani Suomesta

Vaikka Armeniassa älypuhelimet ovat yleisiä, vanhoja Nokian puhelimia sekä Nokian kylttejä ja mainoksia näkyi katukuvassa yllättävän paljon

Kaupungin keskustassa jokin aukio, jonka ympärillä oli hallintorakennuksia

Paikallisia teinityttöjä kaupungilla

Jermuk, Armenia - Goris, Armenia

Jerevanissa paikalliset ystäväni vakuuttivat minulle, että liftaaminen on Armeniassa sekä turvallista että helppoa. Tarkoituksenani oli siis ollut matkata aina Iranin rajalle asti Meghriin ja liftata sieltä takaisin Jerevaniin. Pienten väärinymmärrysten vuoksi olin siis päätynyt Jermukiin, josta ainoat bussit menisivät takaisin Jerevaniin, jonne minulla ei ollut aikomusta palata tässä vaiheessa vielä takaisin. Ainut vaihtoehtoni taksin lisäksi oli siis liftaaminen.

Jäin yksin kimpsuineni ja kampsuineni Jerevanin ja Meghrin välisen tien varteen keskiviikkona 6.6. noin klo 13.30. Fiilis oli aika jännä, enhän ollut koskaan liftannut, enkä tiennyt, mikä minua vieraassa maassa odottaisi. Ensimmäisen auton tullessa oikeasta suunnasta nostin peukaloni pystyyn tuntien itseni samalla vähän tyhmäksi. Yllätyksekseni tämä valkoinen pakettiauto kuitenkin pysähtyi. Pelkääjänpaikan ovi aukesi, ja kännykkään puhuva kuski viittilöi minua tulemaan sisälle. Heitin rinkan pakun sivuovesta maalipurkkien sekaan ja hyppäsin kyytiin.

Elämäni ensimmäisen liftausmatkani alkupiste

"Kuka kumma on pakannut mulle näin paljon tavaraa mukaan?" on kysymys, jota kysyn itseltäni lähes päivittäin.

Minulla kävi todellinen onni, sillä minut kyytiinsä ottanut mies oli todella mukava noin 40-vuotias maalikauppias Jerevanista. Hänen firmansa valmistaa talomaalia, jota hän käy kerran viikossa myymässä pienempiin kaupunkeihin kauppojen myytäväksi. Hayk puhui jopa sen verran englantia, että pystyimme keskustelemaan matkan aikana monenlaisista asioista. Hän kertoi paljon perheestään ja työstään. Suomesta hän tiesi sen, että teemme hyvää vodkaa ja olemme hyviä jääkiekossa. Nautin täysin siemauksin tästä mukavasta seurasta, vihreästä vuoristomaisemasta sekä siitä reppureissufiiliksestä, minkä kiireetön liftaaminen toi. Minulla ei ollut selkeää päämäärää, kunhan vain matkaisimme kohti etelää.

Haykilla ei myöskään ollut niin kiire, ettemmekö olisi voineet pysähtyä kauniin maiseman äärelle ottamaan kuvia. Hän oli jopa niin ystävällinen, että Sisianin kaupungissa hän vei minut ruokakauppaan, josta sain valita mitä halusin hänen piikkiinsä. Kun yritin tarjota rahaa ostoksistani, se ei tullut kuuloonkaan. Armeniassa kuulemma mies aina maksaa.

Panoramakuva todella kauniista järvimaisemasta matkan varrelta välillä Jermuk-Sisian

Lehmät ja lampaat eivät ole epätavallinen näky Armenian autoteillä

Hayk myös ehdotti, että voisimme halutessani käydä Armenian Stonehengellä. Armeniaksi paikan nimi on Karahunj ("puhuvat kivet") ja englanniksi Carahunge. Alueella on 223 kiveä, jotka ovat 0,5-3 metriä korkeita ja painavimmat painavat 10 000 kg. Hayk valitti, että Karahunj on UNESCOn maailmanperintökohde, mutta silti paikalle vie kuoppainen hiekkatie, jota ei pysty tavallisella autolla ajamaan. Yllätyin tästä tiedosta kovasti, sillä tien varressa ei ollut edes kylttiä opastamaan perille. Paikka oli mielenkiintoinen ja kaunis, joten olin iloinen ja kiitollinen, että ystävällinen kuljettajani tarjoutui tuomaan minut tänne.

Karahunj

Karahunjin jälkeen Hayk kertoi lähtevänsä ajamaan takaisin kohti Jerevania. Hän jätti minut tien varteen ja vaihdoimme numeroita. Kuulemma voisin soittaa hänelle, jos palaisin Jerevaniin ja voisimme tavata siellä (mainittakoon myös tässä kohtaa, että hän soitti minulle noin paria tuntia myöhemmin ja varmisti, että olen saanut kunnossa ja kaikki on hyvin). Tien varteen yksin jäädessäni päätin yrittää tien toisella puolella olevista kojuista kysyä, josko jossain olisi vessa, jota voisin käyttää.

Reppureissujen karu todellisuus

Vessan käyttäminen ei maksanut mitään, mutta tällaisissa tilanteissa ostan myyjältä aina jotain kiitokseksi vessan käytöstä. Juoman ostamisen jälkeen palasin takaisin paikkaan, johon Hayk oli minut jättänyt. Tällä kertaa jouduin odottamaan "jopa" viitisen minuuttia, ennen kuin seuraava auto pysähtyi. Kaksi miestä ottivat minut kuorma-autonsa kyytiin. Edessä oli kuskin lisäksi kaksi istumapaikkaa, ja rinkka heitettiin minun ja toisen edessä istujan jalkotilaan, ja kömmin kyytiin. Siinä sitä taas oltiin! Istuttiin kuin sillit purkissa, mutta ei se haitannut. Heistä kumpikaan ei puhunut englantia vaan käytimme kommunikointiin Google Translatoria. Vaikka kyseinen ohjelma ei aina ihan saumattomasti toimikaan, täytyy silti sanoa, että on tämä nykyaika ihmeellistä!

Kuski oli 42-vuotias ja toinen mies oli 37-vuotias. He olivat Jerevanista ja ammatiltaan teurastajia. Miehet olivat matkalla ostamaan lampaita. Päästessämme Gorisin kaupungin kohdalle, he kysyivät minulta haluaisinko mennä heidän mukaansa vuorille, jossa heillä olisi parin tunnin verran bisneksiä. Minulla ei ollut kiire minnekään, joten päätin lähteä. Matkaa ei ollut päällystetyltä tieltä kuin viitisen kilometriä, mutta siihen kului tien huonon kunnon vuoksi todella paljon aikaa. Välillä tiessä oleva railo oli varmaan lähemmäs metrin syvä. Autossa ei tuntuneet hepat aina ihan riittävän, mutta kuin ihmeen kaupalla pääsimme jyrkimmätkin ylämäet ylös. Emme myöskään juuttuneet mutaan, vaikka välillä näytti pahalta.

Tie vuorille "lammaskaupoille"

Perille päästyämme pysäköimme ja hyppäsimme autosta ulos. Lampaiden ja lehmien lisäksi paikalla oli 5-10 lammaspaimenta, joista osa liikkui kävellen ja osa hevosilla. He olivat iältään noin 12-70 -vuotiaita. Jonkin ajan kuluttua miehet alkoivat ottaa lampaita kiinni, raahasivat sorkasta tai kantoivat kahdesta sorkasta autolle ja heittivät eläimen auton takaosaan. Kieltämättä tämän katseleminen teki pahaa. Kaiken kaikkiaan lampaita saatiin ahdettua kyytiin 56 kappaletta. Paimenet viittilöivät minulle, että he teurastaisivat lampaan, söisimme sen ja voisin jäädä heidän luokseen yöksi. Paikassa ei kuitenkaan ollut edes kenttää (armenialaisesta liittymästä huolimatta), joten kun olimme valmiita, jatkoin takaisin matkaa Gorisiin (olimme tullessamme vuorille ohittaneet Gorisin keskustan). Aikaa paikan päällä oli mennyt varmasti pari tuntia, vaikka en ollutkaan katsonut aikaa kellosta. Kokemus oli kuitenkin hyvin eksoottinen ja ainutkertainen, ja tulen muistamaan sen lopun elämääni. Onneksi tulin liftanneeksi!

Perillä vuorilla

Lampaat ja paimenet

Päästyämme takaisin päällystetylle tielle, jouduimme pysähtymään varmaan puoleksi tunniksi, kun kuski äkseerasi lampaiden kanssa jotain. Koska kommunikointi heidän kanssaan oli yhteisen kielen puuttumisen takia hieman vaikeaa, en jaksanut edes kysyä, mistä oli kyse. Mietin myös sitä, mitä ihmeellistä oli juuri Gorisin lampaissa, että lampaat Jerevaniin kannatti hakea täältä asti. Aloin kuitenkin olla jo hyvin väsynyt, joten tämäkin jäi selvittämättä. Miehiä kiinnosti kovasti, kuten kaikkia muitakin tapaamiani armenialaisia, miksi en ollut naimisissa. Olin myös kuulemma kaunis ja he pitivät minusta kovasti. En tuntenut oloani turvattomaksi missään vaiheessa heidän kanssaan, mutta kanssakäymiseni heidän kanssaan alkoi näiden kysymysten ja kommenttien myötä saamaan piirteitä, joista en pitänyt. Lupauduin kuitenkin heidän kanssaan vielä illalliselle, sillä edellinen kunnon ateriani oli aamiainen ennen klo 10 ja kello oli nyt jo yli 6 illalla.

Emme kuitenkaan ajaneet illastamaan Gorisin keskustaan, vaan ajoimme keskustan ohi. Pysähdyimme jonnekin tien varteen paikkaan, josta en ollut varma oliko se jonkun koti vai ravintola. Paikassa olevat miehet vaikuttivat kuitenkin olevan matkaseuralaisteni tuttuja ja pian nainen, joka ei osallistunut ruokailuun kanssamme, laittoi pöydän koreaksi ja tarjoili meille mitä miehet pyysivät.

Ilmeisesti jonkin sortin tienvarsiravintola tai sitten jonkun koti, kuka tietää?

Päivä oli ollut pitkä ja olin todella väsynyt. Syötyäni halusin kovasti mennä netin kautta varaamaani hostelliin. Miehet sanoivat, että joku heistä ajaisi minut kyllä takaisin kaupunkiin. Muutamien miesten juomien vodkasnapsien jälkeen (jotka ovat hyvin keskeinen osa armenialaista illalliskulttuuria) tulin siihen tulokseen, että en haluaisi keneltäkään heiltä kyytiä kaupunkiin. Puoli yhdentoista aikaan soitin vaivihkaa hostelliini. Koska en tiennyt tarkkaa sijaintiani, lähetin heille Viber-viestisovelluksessa (WhatsAppin tyylinen sovellus) ympäristöstäni kuvia ja he lupasivat lähettää taksin sinne, missä olin. Päivä oli ollut antoisa ja ikimuistoinen, mutta koin syvää helpotusta istuessani taksin takapenkille. Huh huh, mikä päivä!

Lisäys: Haluan vielä painottaa, että liftatessa kannattaa luottaa omaan vaistoonsa. Jos joistakin ihmisistä tulee turvaton olo, kannattaa odottaa seuraavaa autoa. Jos on jo kyydissä, kannattaa jäädä pois. Hyvä niksi voi myös olla se, että ottaa kuskin kanssa selfien ja sanoo lähettävänsä sen perheellensä. Sokea luotto ihmisiin ei ole hyvästä, kuten ei myöskään kaikkiin tuntemattomiin ihmisiin ulottuva epäluulo. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin vilpittömän ystävällisiä ja he haluavat auttaa, mutta valitettavasti joukkoon mahtuu aina pahojakin ihmisiä. Toisin sanoen kannattaa olla avoimin mielin, mutta luottaa intuitioonsa ja toimia sen mukaan.

Jermuk, Armenia

Jermuk

Tiistaiaamuna 5.6. tarkoituksenani oli lähteä jatkamaan matkaa liftaten. Päätin lykätä lähtöäni päivällä, sillä satoi. Myöhemmin päivällä olikin sitten hieno ilma! Jermuk on 2080 m korkeudessa oleva reippaan 5000 asukkaan kaupunki, joka on kuuluisa parantavista mineraalivesistään. Jermukin on tehnyt suosituksi myös sen viileät lämpötilat kesäaikaan. Jermukissa oli muuta näkemääni Armeniaa vehreämpää sekä havupuita. Koska kerran olin kuuluisassa kylpyläkaupungissa, päätin vaihtaa seuraavaksi yöksi kylpylähotelliin. Päätöstäni vaihtaa hotellia innoitti myös kaksi kirkkaanpunaista läiskää kädessäni, jotka olivat luultavasti jonkin ötökän puremia.

Jermuk

Otin halvimman mahdollisen kylpylähotellin. Hinta oli 25 euroa sisältäen lounaan, päivällisen ja aamiaisen sekä kylpylän hoitoja. Kirjauduin sisään hotelliin ja minulle annettiin aika lääkärin tms. vastaanotolle. Vastaanotolla nainen kysyi respan työntekijän avulla, onko mulla mitään vaivoja. Selkä- ja niskajumeja varten hän määräsi minulle seuraavalle aamulle neljä hoitoa: paraffin therapy, inhalation, healing tea ja mineral baths. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä kaksi ensimmäistä oli. Lisäksi otin hintaan kuulumattoman 60 minuutin hieronnan. Ei olisi kannattunut, mies ei selkeästi tiennyt yhtään mitä hän teki, vaan hirveellä vauhdilla vaan päästeli menemään ilman mitään logiikkaa. Muuten tuo päivä meni blogia päivitellessä ja chillaillessa.

Ennen nukahtamistani sade yltyi mielettömäksi ukonilmaksi. Yhdeltätoista sähköt menivät pois päältä, joko ukkosen tai ajastuksen vuoksi. Istuin ikkunalaudalle ihailemaan noin 1,5 m korkeasta ja 2 m leveästä ikkunasta tätä luonnon omaa valoshowta. En ole koskaan eläessäni nähnyt sellaista ukkosta. Sysimustan pimeyden halkaisi välillä salama, joka valaisi koko alueen. Istuin pimeässä huoneessa parikymmentä minuuttia katsellen lumoutuneena pimeyden ja valon vaihtelua.

Jermuk Ararat Spa

Jermuk Ararat Spa

Keskiviikkoaamun hoidot olivat hauska ja mielenkiintoinen kokemus. Luulen, että jotkut tulevat useksi päiväksi tänne parantamaan itseään, sillä joillakin oli listattuna erilaisia hoitoja parin sivun verran.

Lääkärin tai minkä lie puoskarin määräämät hoidot

Ihmisiä odottamassa hoitojaan

Paraffin therapy: menin makaamaan ja selälleni laitettiin jotkin vahaliuskat, kesto n. 10 min

Inhalation: tuo laite puhalsi jotain höyryä ja sitä hengiteltiin n. 5 min

Inhalation-laite

Healing tea: muistaakseni tee oli tehty kymmenenstä eri kukasta ja samaan aikaan kuuneltiin musiikkia, kesto hoitajan mukaan 5-7 min

Hotellin osa, jossa oli mineraalikylvyt

Käytävällä oli useita ovia, joista jokaisen takana oli kylpyamme

Mineraalikylpy, kesto 10 min

Hoitojeni jälkeen tsekkasin itseni hotellista ulos. Suuntasin edelliseen hotelliini kysymään, vieläkö omistaja olisi valmis viemään minut reilun parinkymmenen kilometrin matkan ison tien varteen, josta pääsisin liftaamalla jatkamaan matkaani. Neuvottelin yhteensä 4000 dramin hintaan (7,15 e) itselleni myös visiitin Jermukin vesiputoukselle. Mies oli todella symppis, aina kun otin kuvaa maisemasta auton ikkunasta, hän hidasti vauhtia. Samoin hän ehdotti, että voidaan halutessani käydä Jermukin kirkossa myös.

Jermuk Waterfall oli todella kaunis

Pistäydyimme myös Jermukin kirkossa. Ilmeisesti täällä kirkot ovat auki joka päivä, ja ihmiset saattaa tulla niihin vain istumaan hetkeksi.

Entisiä kanaloita