Vientiane, Laos & Udon Thani - Phitsanulok - Mae Sot, Thaimaa

Perjantaina 7.11. laitoimme jälleen kamat kasaan, tsekkasimme itsemme ulos hostellista ja odottelimme lähtöä. Puoli neljän maissa otimme kadulta tuktukin ja lähdimme Myanmarin suurlähetystöön. Meille oli sanottu, että klo 16 viisumimme olisivat valmiit haettavaksi. Saimme viisumit vähän etuajassa ja tästä syystä ehdimme onneksemme seuraavaan Udon Thaniin menevään bussiin, joka lähtisi 20 minuutin kuluttua (sitä seuraavaa olisi saanut odotella pari tuntia).

Rajan ylitys oli todella helppo: pysähdyttiin rajalla Laosin puolella, täytettiin departure card ja näytettiin sedille passia, ajettiin hetken matkaa Thaimaan pisteelle, täytettiin arrival card ja käytiin passit jälleen näyttämässä, tavarat läpivalaistiin, takaisin bussiin ja se taisi olla siinä. Vähän aikaa ja vähän rahaa (10 000 kip/henkilö) ja passeissamme oli muutama leima lisää.

Thaimaan puolella teiden kunto oli kuin Suomessa ja siirryimme ajamaan vasenta kaistaa. Laosiin verrattuna talot olivat paljon paremmassa kunnossa ja näimme myös isoja huoltoasemia teiden varsilla. Thaimaan kansa rakastaa kuningastaan yli kaiken ja kuningasparin suuria kehystettyjä kuvia näkeekin joka paikassa ympäri maata (rakennusten edessä, kaupunginporteissa, bussiasemilla jne).

Se huono puoli on ainoina länsimaalaisina matkustaa paikallisten seassa, että uudelle asemalle saavuttaessa tuktuk-kuskit jotenkin aina osaavat bongata juuri sinut kaikkien joukosta. Kun bussi pysähtyy, he näkevät sinut ikkunasta ja alkavat heti viittoilla jotain, he odottavat bussin ovella kun yrität kulkupelistä ulos ja alkavat saman tien puputtaa vieressäsi: "Where are you going? Follow me." Ainut, mitä oikeasti haluaisit tehdä, on ottaa rinkkasi tavaratilasta, katsoa rauhassa ympärillesi ja pohtia, minnes sitä seuraavaksi menisi. Tällaista luksusta ei yleensä juuri ole, vaan uuteen paikkaan saavuttuasi kaikki haluavat puhua sinulle juuri siinä paikassa ja siinä hetkessä. Vaikka yrität jättää ihmiset ympärilläsi huomiotta, siitä ei ole valitettavasti yleensä apua. 

Kävelimme ympäri lähikatuja löytäen vain kaksi hotellia. Halusimme tehdä vähän hintavertailua ja kysellä muualtakin, mutta päädyimmekin suuren ja modernin ostoskeskuksen luo, jonka edessä oli valoilla ja roikkuvilla Snoopyilla koristeltu iso joulukuusi. Laosin vaatimattoman elintason jälkeen näky oli omituinen ja kun emme olleet muistaneet edes koko joulun lähestymistä, oli näky entistä omituisempi. Kävimme ostoskeskuksessa syömässä, ja saimme heti osamme kuuluisasta thaimaalaisesta ystävällisyydestä ja hymyistä, joita vastaanotimme ravintolahenkilökunnalta. Merkille laitoimme myös vahvasti meikatut naiset, joita emme Laosissa juuri nähneet.

Ruokailun jälkeen Tuke jäi odottamaan tavaroidemme kanssa kun lähdin etsimään lisää majoitusvaihtoehtoja. Kävelin iltatorin läpi, jossa myytiin muun muassa erilaisia grillattuja toukkia, matoja ja hyönteisiä. Eläinten oikeudet eivät ole monissakaan Aasian maissa kohdallaan ja torilla olikin myynnissä pieniä koiranpentuja häkeissä. Pysähdyin järkyttyneenä katsomaan ja hymyilevä nainen alkoi kauppaamaan minulle näitä koirapoloja. Mieleni teki haukkua nainen pystyyn, mutta sain onneksi käveltyä pois.

Löysin etsintäkierroksellani vain aiempia kalliimpia tai halvempia ja epäilyttävän näköisiä paikkoja, joten palasimme takaisin ihan ensimmäiseen hotelliin. Seuraavan päivän kulutimme lukemalla Myanmarista, päivittämällä blogia ja selvittämällä, miten parhaiten pääsisimme Myanmarin rajalle. Illalla kävin kampaajalla, jossa näimme ensimmäiset ladyboyt (thaiksi katoey). Ladyboyt ovat joko sukupuolensa naisiksi korjanneita entisiä miehiä tai naisiksi pukeutuvia miehiä. Heitä on hyvin paljon Thaimaassa, ilmeisesti jopa 5-10 prosenttia miesväestöstä ja ovat thaimaalaisessa kulttuurissa yleisesti hyväksyttyjä "kolmannen sukupuolen" edustajia. Sain siis viimein värjättyä juurikasvuni pois ja Tuke sillä aikaa kierrettyä kauppakeskusta.

Sunnuntaina 9.11. emme olleet varmoja, kuinka pääsisimme Myanmarin rajalle Mae Sotiin. Karttaa katsomalla päättelimme, että menemällä parin tunnin matkan Udon Thanista etelään Khon Kaeniin, sieltä menisi isolta näyttävä tie maan halki aina Mae Sotiin asti. Emme olleet varmoja, mutta päätimme yrittää sitä. Bussilla lähdimme siis ensin Udon Thanista Khon Kaeniin. Khon Kaeniin päästyämme kysyimme lippuja maan puolessa välissä olevaan Phitsanulokiin. Parin tunnin odotuksen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa ja olimme perillä puoli yhdentoista aikaan illalla. Söimme ja päätimme jäädä yöksi bussiaseman vieressä olevaan hotelliin, joka on ollut reissumme pahin rotankolo. Mutta huone ei ollut kallis ja koska olimme kaupungissa vain yöpyäksemme, sijainti bussiaseman vieressä oli järkevä.

Yön nukuttuamme menimme kamoinemme takaisin bussiasemalle. Paikannimeä kyltistä osoittamalla saimme liput Takiin ja Takiin saavuttuamme pääsimme Mae Sotiin menevään minibussiin. Ja tadaa - siitä tunnin kuluttua olimme perillä! Neljällä kulkupelillä ja vajaat kaksi päivää kuljettuamme olimme päässeet Laosin rajalta Thaimaan halki Myanmarin rajalle. 

Vientianen ja Udon Thanin väliä kulkeva bussi

Udon Thanin Central Plazan edustaa

 

Khon Kaenin bussiasema ja kuninkaan alttari?

Vang Vieng & Vientiane, Laos

Varasimme paikallisen matkatoimiston kautta kajakointireissun Vang Viengistä Vientianeen. Aamulla lähdimme suurimman osan porukasta kanssa sǎwngthǎewilla kohti kajakoinnin lähtöpistettä, joka oli reilun tunnin päässä Vang Viengistä. Perillä seuraamme liittyi kaksi ihmistä lisää. Hintaan kuului kaikki varusteet, lounas ja lyhyt opastus ennen vesille menoa.

Kajakkeja oli yhteensä kuusi, joista jokaiseen mahtui kaksi henkilöä. Matkaan meitä lähti seitsemän turistia ja kaksi opasta. Minä ja Tuke olimme luonnollisesti samassa kajakissa, Tuke takana ohjaamassa ja minä edessä. Rinkkamme ja reppumme menivät autolla määränpäähämme. Mukanamme kajakissa oli vedenpitävässä kassissa joitain tavaroitamme sekä pienessä vedenpitävässä kameralaukussa vanha pokkarikamera.

Kaikista pahimmat kosket olivat kolme ensimmäistä koskea, joissa kaikissa me Tuken kanssa kaaduimme. Vain yksi toinen pari kaatui kerran lisäksemme koko aikana. Mutta kaatuminen oli itse asiassa erittäin hauskaa! Lukuunottamatta sitä, että vedenpitävä kameralaukku ei ollutkaan niin vedenpitävä (siellä olikin pari pientä reikää...) ja kamerani meni rikki. Mutta asia ei mahdottomasti edes harmittanut, en ollut kameraa käyttänyt enää vuosiin ja se olikin juuri tällaisia tilanteita varten meillä reissussa mukana.

Ensimmäinen koski oli todella voimakas, veteen jouduttuani sain tehdä todella töitä että sain pidettyä sandaalit jalassa (miksi mulla oli ne?!) samalla yrittäen nostaa kameraa vedenpinnan yläpuolelle ja pitää melaa kädessäni. Niin tosiaan ja uida hillitöntä virtausta vastaan kohti rantaa reunustavia isoja kiviä. Kivet olivat todella liukkaita enkä olisi ikinä päässyt takaisin kajakkiin ilman oppaan apua. Kajakkiin päästyämme ja koskesta selviydyttyämme oli adrenaliinitasot huipussaan. Toisessa ja kolmannessa koskessa olimme keskellä koskea ilman mitään mistä pitää kiinni, joten meistä alkoi tulla jo aika mestareita takaisin kajakkiin kiipeämisessä. Loppumatka ei ollut enää aivan niin hauska, kun kosket olivat huomattavasti pienempiä ja helpompia. Maisemat olivat kuitenkin kauniita ja pienestä tylsyydestä huolimatta melominen ihan mukavaa. Välissä saimme oppaidemme tekemää erinomaista laosilaista lounasta ja päivä oli kokonaisuudessaan mukava. Näimmepä myös kajakoidessamme kun ylhäältä kaivinkone viskeli jokeen jättimäisiä kiviä (jokeen tehdään patoa): kivet saavuttivat alas pyöriessään huiman vauhdin ja veteen paiskautuessaan saivat aikaan massiiviset aallot. Parin tunnin kajakoinnin jälkeen ajoimme vielä loppumatkan perille Vientianeen.

Vientianessa olimme jälleen päätösten edessä: minne seuraavaksi? Alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme ajatelleet mennä Mekong-jokea pitkin Kambodzaan, sieltä Vietnamiin, matkata Vietnamia etelästä pohjoiseen ja lopuksi lentää Hanoista Bangkokiin. Viime aikoina olimme ajatelleet mennä Keski- tai Etelä-Laosista Vietnamiin, suunnata Vietnamin eteläosiin, mennä sieltä Kambodzaan ja taas sieltä Thaimaahan. Epäilimme kuitenkin, että aikaa ei olisi tarpeeksi. Olimme myös kuulleet, että Kambodzassa ja Vietnamissa on yhtä paljon turisteja kuin Laosissa. Minne muualle voisi mennä? Olin jo pitkään haaveillut matkustavani Myanmariin, entiseen Burmaan, sillä maa on vasta viime vuosina alkanut avaamaan oviaan turismille. Maasta löytyisi vielä autenttisuutta ja turisteihin kyllästymättömiä paikallisia. Aloimme tutkia asiaa. Suurin ongelma on maassa oleva diktatuuri, jonka takana on sotilasjuntta. Maassa matkustaessa rahaa menee juntan taskuihin, jolla taas juntta saa lisää rahaa ylläpitääkseen kansaa alistavaa sotakoneistoa. 

Onneksemme tapasimme hostellissamme suomalaisen, joka on asunut viimeiset kolme vuotta Thaimaassa Myanmarin rajalla työskennellen burmalaisten pakolaisten kanssa. Keskustelimme hänen kanssaan eettisestä dilemmastamme. Hänen mielestään maahan matkustaminen on okei, mutta kannattaa yrittää välttää hallituksen pitämiä hotelleja tai ylipäätään kalliita hotelleja: mitä enemmän huone maksaa, sitä enemmän siitä menee rahaa juntalle. Ja koska matkustaminen maassa on rajoitettu vain joillekin alueille, kannattaa muistaa, että maassa käydään tälläkin hetkellä useita sotia alueilla, joille turisteilla ei ole asiaa. Myanmarissa on useita etnisiä ryhmiä, jotka toivovat autonomiaa. Tämähän ei tietysti sovi, sillä näillä alueilla on paljon hallituksen haluamia luonnonrikkauksia. Erilaisia ihmisoikeusrikkomuksia tapahtuu maassa koko ajan aina sananvapauden rajoittamisesta maassa oleviin tuhansiin poliittisiin vankeihin.

Punnitsimme asiaa ja päätimme lähteä. Maahan matkustamisen puolesta ovat puhuneet useat burmalaiset ihmisoikeusaktivisit (Aung San Suu Kyi muun muassa), paikallisissa perheyrityksissä asioiminen tuo köyhän maan ihmisille kovasti kaivattua tuloa ja ulkomaalaisten matkustaessa maahan burmalaiset tietävät, että muu maailma ei ole unohtanut heitä. Haimme viisumia Vientianessa (täytettiin yksi A4 kolme kertaa, annettiin kolme passikuvaa ja maksettiin 20 USD per henkilö). Viisumin saamiseen meni pari päivää. Viisumeja odotellen vietimme viimeiset päivämme Laosissa. Päivät kulutimme muun muassa vuokraamalla skootterin ja kiertämällä kaupunkia, kävin 90 minuutin laosilaisessa hieronnassa (alle 9 euroa), ostimme vähän vaatteita ja päivitin ahkerasti blogia.

Vang Vieng, Laos

Aamulla perjantaina 31.10. otimme tuktuk-kyydin Luang Prabangin eteläiselle bussiasemalle. Olimme käyneet ostamassa liput jo edellisenä päivänä ja kyydin asemalle antanut kuski kunnon bisnesmiehenä tarjoutui heittämään meidät sinne aamullakin. Olimme ostaneet vahingossa liput VIP-bussiin, mutta eipä tuo haitannut. Bussissa oli ilmastointi, enemmän jalkatilaa sekä kauppaan kuului lounas puolessa välissä matkaa. Luonnollisesti kaikki matkustajat olivat länkkäreitä. Tie oli laosilaisittain hyväkuntoista päällystettyä vuoristotietä.

Vang Vieng on tullut tunnetuksi reppureissaajien biletysmekkana: helposti saatavia huumeita ja myöhään auki olevia baareja (Laosissa lainsäädäntö määrää baarit kiinni puolilta öin, mutta täällä baarin pitäjät ovat onnistuneet lahjomaan poliisit). Ravintoloita ja guesthouseja on pilvin pimein, Frendit sekä muut amerikkalaiset sarjat pyörivät televisioista ja ruokalistalta löytyy pitsaa ja hampparia. Joissakin ravintoloissa on myös "happy menuja", joista löytyy erilaisia huumepitoisia ruokia. Ja kaikki on tietysti turistihinnoista huolimatta halpaa. Peliin on viime vuosina puututtu ja kuulimme, että meno ei olisi enää niin villiä kuin aiemmin.

Perille saavuttuamme haistelimme ilmapiiriä ja ihmettelimme, kun kaupunki vaikutti aika rauhalliselta. Kirjoittauduimme sisään ehkä matkamme parhaimpaan huoneeseen (8 euroa/yö), joka oli rakennuksen neljännessä kerroksessa. Ihan kaupungin keskustassa sijaitsevan guesthousemme parvekkelta avautui kaunis näköala. Menimme päivälliselle gesthousemme ravintolaan. Ravintolassa oli pitkät pehmustetut penkkirivit, joille mentäessä kengät otettiin pois jalasta. Pöydät oli keskellä ja sen molemmin puolin penkillä pystyi siis sekä istumaan että makaamaan (erilaisia vastaavia viritelmiä oli ravintoloissa joka puolella kaupunkia). Lisäksi oli tavallisia pöytiä. Televisiosta tuli jokin amerikkalainen elokuva ja sen loppuessa alkoi pyöriä komediasarja How I Met Your Mother. Asiakkaita oli aika paljon ja heitä tarjonta tuntui miellyttävän. Ihmiset nauttivat olutta ja muita virvokkeita, mutta ainut sekaisin ollut oli miestarjoilijamme, joka käyttäytyi todella omituisesti, silmät seisoivat päässä ja hän toi minulle väärän ruoan eikä oikein selittäessäni meinannut tajuta koko asiaa. 

Illalla lähdimme kiertelemään kaupunkia. Nyt merkkejä bilettäjistä alkoi näkyä, kun baareihin matkalla olleet halloweenasuihin pukeutuneet nuoret möykkäsivät kadulla. Laos on buddhalainen maa ja kulttuuriin kuuluu huolellinen pukeutuminen, joissakin paikoissa olkapäiden ja polvien näkyminen on jo liikaa. Tästä piittaamattomat turistit kuitenkin kulkivat minihameissa ja muissa liian pienissä vaatteissa. Meitä hävetti. Tällainen kuvako paikallisille on tullut länsimaalaisista? Että olemme kaikki heidän kulttuuriaan arvostamattomia kovaäänisiä bilehileitä?

Seuraavana päivänä lähdimme kokeilemaan yhtä asiaa, josta Vang Vieng on tunnettu: tubing eli "tubettaminen". Siinä valutaan jokea pitkin traktorin renkaan sisäkumilla. Tubettaessa monia humalaisia turisteja on hukkunutkin (esimerkiksi vuonna 2011 hukkui 22 ihmistä). Paikalta, jossa maksoimme huvituksemme, lähti kyyti lähtöpisteelle. Kyydissä oli lisäksemme vain kaljaa kittaavia "I was so wasted yesterday" -tyyppejä ja olimme aika skeptisiä, millainen kokemus tubettaminen olisi. Lähtöpaikan baarissa kaikki saivat snapsit ja ihmiset jäivät juomaan. Minä ja Tuke sulloimme tavaramme vedenpitävään kassiin, otimme renkaamme ja lähdimme joelle. Ja voi kuinka rentouttava kokemuksemme oli! Ei ketään muita näköpiirissä koko joella ja tarpeen tullen joenvarsibaareihin pääsi nauttimaan virvokkeita ja makoilemaan riippumatossa! Koko hommaan meillä meni reilu kolme tuntia ja olisimme voineet lillua virran vietävänä vaikka vielä toiset kolme tuntia! Tubettamasta tultuamme mieli oli levännyt ja olo hyvä. Joten päätimme ottaa seuraavana päivänä uusiksi!

Seuraavana päivänä lähdimme siis aamulla tubettamaan uudestaan ja maksimaalinen rentoutuminen saavutettiin jälleen. Valitettavasti virtaus oli voimakkaampi kuin edellisenä päivänä, joten koko ihanuus oli ohi vain reilussa kahdessa tunnissa. Vang Viengissä voi harrastaa monenlaisia aktiviteetteja melonnasta vuorikiipeilyyn ja me päätimme kokeilla vielä illalla kuumailmapalloilua. Tubettamisen jälkeen söimme ja sitten auto tulikin meitä jo hakemaan. Firma poimi ensin kaikki asiakkaat majapaikoistaan kyytiin, jonka jälkeen auto otti suunnaksi lennon lähtöpisteen. Kuumailmapalloja oli kaksi, joista menimme isomman korin omaavaan. Näimme molempien pallojen täyttämisen alusta asti. Ensin pallot täytettiin ilmalla suurilla puhaltimilla, jonka jälkeen kuumaa ilmaa sylkevä laite sai täyttyvän pallon kohoamaan. Kuumailmapalloilu oli kokemuksena hieno, mutta ei kuitenkaan niin erikoinen kuin olimme odottaneet. Karstakalliot kaupungin ympärillä olivat kuitenkin kauniit auringon laskiessa. Ja voi pojat sitä hikoilun määrää! Hiki valui pitkin selkää ja jalkoja. Lento oli ohi noin puolessa tunnissa ja kameran muistikortti oli saanut taas lisää täytettä.

Rentouttavan aikamme Vang Viengissä päätimme makoiluun ravintolassa syöden pitsaa ja katsoen Frendejä sateen rummuttaessa peltikattoa. Hyi meitä! Toisaalta taas Vang Vieng oli meille ikään kuin loma loman sisällä, välillä kun on vaan hyvä olla hetken paikallaan ja ladata akkuja uusia seikkailuja varten. Vaikka sitten Frendejä katsoen.

Vang Viengissä on meno siis rauhoittunut, vaikka örveltäviä teinejä yöaikaan edelleen liikkuukin. Tubetusreitti on lyhentynyt ja baareja joen varrelta karsittu. "Happy menuja" ei vastaamme tullut (ei toki tarkoita, etteikö niitä edelleen jossain olisi), mutta iltaa istumaan mennessämme ravintolahenkilökunta tarjosi meille kyllä huumeita. Matkailijat ovat keskittyneet enemmän laajan aktiviteettitarjonnan tutkimiseen, mutta kylläpä edelleen jotkut saapuvat paikkaan nimenomaan bilettäminen mielessään. Molempia siis löytyy, se mitä paikassa sitten tekee, on itsestä kiinni. 

Vang Viengin keskustaa

Tubing

Kuumailmapallon täyttöä

Vang Vieng ilmasta auringonlaskun aikaan

Nong Khiaw & Luang Prabang, Laos

Muang Ngoyssa vietimme yhden yön, jonka jälkeen aamulla palasimme paikallisveneellä Nong Khiawiin. Koska tullessa vietimme paikassa vain yhden yön ja olimme muutenkin edelliset viisi yötä viettäneet joka yö eri paikassa, päätimme jäädä kaupunkiin niin pitkäksi aikaa kuin hyvältä tuntuisi. Ensimmäisenä päivänä vain makoilimme bungalowimme terassin riippumatossa vuorotellen (valitettavasti kaupungissa ei tainnut olla huonetta kahdella riippumatolla) ja katsoimme elokuvaa tabletilta.

Seuraavana päivänä päätimme vuokrata skootterin ja kierrellä sen avulla lähimaastoa. Tullessamme Nong Khiawiin teimme lyhyen pysähdyksen ennen kuin olimme perillä. Saksalainen mies osti siellä olevalta torilta joitain leivonnaisia ja tarjosi meillekin. Oli todella hyvää! Lähdimme skootterilla ajamaan vain johonkin suuntaan. Ehkä vartin ajettuamme kysyin kuskina olleelta Tukelta: "Onko tämä se tie, jota tultiin Luang Prabangista?" "Taitaa olla", kuului vastaus. "Onkohan sinne torille, jolla pysähdyttiin, vielä pitkä matka?" "En tiedä. Niitä leivoksiako ajattelit?" "Joo..."

Torille löysimme ja leivokset ostimme. Ja olivat puolen tunnin ajon arvoisia! Teimme torilla kierroksen ja lähdimme takaisin kohti Nong Khiawia. Kaupunkiin päästyämme lähdimme ajamaan hiekkatietä joen vartta pitkin. Tie oli paikoitellen todella huonossa kunnossa. Vartin ajeltuamme käännyimme takaisin, sillä emme tiennet kuinka pitkä matka seuraaviin kyliin vielä olisi.

Seuraavaksi suuntasimme Nong Khiawin keskustasta kolmisen kilometriä sivussa olevalle luolalle. Pienen sisäänpääsymaksun jälkeen näimme joukon ala-asteikäisiä lapsia, joista yksi poika lähti opastamaan meitä luolalle. Olimme huvitteneita, kun hän tarjosi kättään avuksi jokea puunrunkoa pitkin ylittäessämme. Luolaan kulki jyrkät portaat. Ylös päästyämme meille avautui korkea, hyvin avara pimeä luola. Onneksi meillä oli taskulamppu mukana. Paikalliset ihmiset olivat käyttäneet luolaa piilona ja suojana Indokiinan sodassa. Indokiinan sodassa vuosina 1946-54 nykyiset Laos, Kambodza ja Vietnam sotivat entistä siirtomaaisäntäänsä Ranskaa vastaan, joka halusi Japanin itsenäiseksi julistamat alueet takaisin. Luolasta poistuttuamme oppaamme ojensikin kätensä haluten rahaa. Niinpä tietysti, olisihan se pitänyt tietää, ettei kukaan hyvää hyvyyttään lähde turisteille tietä näyttämään. Maksoimme hänelle vähän, jonka jälkeen lapsilauma lähti seuraamaan meitä hokien: "Hello, money."

Ajelimme vielä tunnin verran, menimme pikkukylien läpi lasten ja nuorten huudellessa meille: "Sabaidee!" Huusimme tervehdykseen samalla lailla takaisin. Lapset ovat pienissä kylissä aina kovin innostuneita länsimaalaisista. Palautimme skootterin puoli kuuden aikaan takaisin. Päivä oli ollut antoisa ja skootteriajelu näissä maisemissa ja lämpötiloissa täydellinen tapa tutustua ympäristöön.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona 29.10., suuntasimme paikalliselle bussiasemalle. Päätimme palata Luang Prabangiin pohtimaan minne jatkaisimme seuraavaksi, sillä sieltä on parhaimmat yhteydet etelän suuntaan. Viimeiset liput Luang Prabangin pohjoisasemalle (halvempi yhteys) myytiin nenämme edessä, joten jouduimme ostaa liput kalliimmalle yhteydelle Luang Prabangin eteläasemalle ja odottaa bussia yli kaksi tuntia. No, mihinkäs meillä olisi ollut kiire kun lomalla ollaan. Istuimme penkille ja pelasimme mukanamme ollutta matkapeliä. Saman kohtalon kanssamme jakoivat kaksi israelilaista ja yksi italialainen mies ja kohta asemalle saapui myös pari saksalaista naista. Seurasta ei siis ollut puutetta ja aika kuluikin mukavasti. Minibussimme ilmestyi yli puoli tuntia myöhässä, tungimme itsemme kyytiin ja lähdimme liikkeelle. Kolmen ja puolen tunnin laosilaisen iskelmän kuuntelemisen jälkeen olimme perillä.

Luang Prabangissa meillä meni kolme päivää: ensimmäisenä saavuimme, toisena päätimme minne seuraavaksi ja kolmantena lähdimme. Halusimme Laosin pääkaupunkiin Vientianeen, mutta päätimme tehdä pysähdyksen matkan varrella olleesen pahamaineiseen länsimaalaisnuorten biletyskaupunkiin Vang Viengiin. Tsekkaisimme meiningin siellä ja jatkaisimme Vientianeen kun olisimme nähneet tarpeeksi. Kaupungissa olisi kuulemma lähellä myös kaunista luontoa eli muutakin tekemistä kuin bilettäminen.

Bungalowimme Nong Khiawissa (edessä ensimmäinen oikealla).

Hiekkatie Nam Ou -joen vieressä.

Pha Tok -luola, Nong Khiaw

Sadonkorjuun aika

Temppeli Luang Prabangissa ja iltatorin pystytystä

Huay Bo ja muita kyliä, Laos

Nong Khiawissa luimme netistä Muang Ngoyn lähellä olevasta Huay Bosta, jossa paikallisen guesthousen pitäjän voi palkata oppaaksi lähikyliin tutustumista varten. Ostimme 1,50 eurolla paikallisen liittymän ja Muang Ngoyhin saavuttuamme soitimme hänelle. Sovimme, että kaksi moottoripyörää noutaa meidät yöpymispaikastamme seuraavana päivänä klo 10. Vaikka olimme puhuneet miehelle ottavamme rinkat mukaan, perjantaiaamuna 24.10. tavaroita pakatessamme päätimme kuitenkin jättää rinkat majapaikkaamme säilytykseen ja ottaa vain päivärepput mukaan. Kymmeneltä olimme tiellä odottamassa. Klo 10.20 tuli puhelu, jossa mies kysyi olemmeko valmiit, sillä hän lähtee nyt ja matkaan menee 20 minuuttia. Kyllä vain, valmiina ollaan!

Moottoripyörät olivatkin skoottereita ja päätöksemme jättää rinkat oikea - toinen kuskeista onnistui tiputtamaan matkalla Tuken päivärepunkin. Esittäydyttyämme hyppäsin siis Mr. Keen skootterin selkään ja Tuke toisen kuskin. Vähän jännitti, että mitähän sitä on nyt tulossa, minne ollaan menossa. Kymmenisen minuuttia ajelimme kahden auton levyistä hiekkatietä iloisen oppaamme jutustellessa ja kysellessä monenmoista vaatimattomalla englannillaan. Kun pysähdyimme, hän sanoi tien kyläänsä loppuvan siihen, matkaa jatkaisimme vielä parikymmentä minuuttia jalan. (Asiahan ei sinänsä haitannut, mutta olimme sopineet kyydistä kylään ja sopineet summasta, joka oli paikalliseen hintatasoon nähden skootterikyydistä aika paljon.) No, jatkoimme matkaa siis jalan riisipellon poikki, parin aidan yli, ylitimme matalan joen (kengät pois jalasta ja lahkeet polvien yläpuolelle käärittynä) sekä kapeahkoa polkua auringon porottaessa taivaalla. 

Huay Bon kylässä asuu 42 perhettä. Mr. Kee on syntynyt kylässä ja hänen yhtä iloinen vaimonsa on syntynyt viereisessä vähän isommassa kylässä (joka on Mr. Keen makuun liian iso). Mr. Keen mukaan ensimmäiset turistit saapuivat kylään 15 vuotta sitten. 12 vuotta sitten hän perusti oman guesthousen, jota hän on myöhemmin laajentanut ravintolalla. Joitain vuosia sitten kylään on tullut toinenkin guesthouse ja ravintola. Sesongin aikaan kaikki kuusi huonetta (ja toisen guesthousen huoneet) ovat kuulemma täynnä, mutta nyt olimme kylässä ainoat ulkomaalaiset (poislukien Muang Ngoysta käyneet päivän patikkaretkeläiset). Vaatimaton huoneemme maksoi euron yöltä näin off-sesongin aikaan.

Kylässä naiset tekivät askareitaan ja lapset leikkivät. Jokaisella perheellä on riisipelto, jossa miehet ja osa naisista työskentelee joka päivä. Kanoja oli joka paikassa ja vähän väliä jossain kukko kiekui. Kylässä oli myös sikoja ja lehmiä.

Söimme lounaan ja päivällisen guesthousen ravintolassa. Menussa oli loistava ateriavaihtoehto: syö samaa, mitä perhe syö. Päivälliseksi söimme siis tahmeaa riisiä, possua kastikkeessa ja bambukeittoa - ja oli muuten ehdottomasti parhaita syömiämme aterioita Laosissa.

Kylässä oli pääsääntöisesti sähköä vain sen verran, että jokaisessa talossa saatiin iltaisin yksi lamppu palamaan. Energiaa saatiin lisäksi sen verran läheisestä pienestä vesiputouksesta, että muutamassa perheessä pystyttiin myös katsomaan pientä televisiota. Ravintolassa istuessamme paikan omistaja halusi joka kerta jutella kanssamme. Hän kertoi kylästään ja elämisestä siellä, omasta bisneksestään sekä perheestään. Hän oli myös kiinnostunut meistä ja miten asiat toimivat muualla. Erityisen kiinnostunut hän oli myös kaikesta elektroniikasta.

Pimeä tulee täällä päin maailmaa kuuden aikoihin ja kuten olemme monta kertaa jaksaneet ihmetellä, se tulee nopeasti. Kun olimme jutelleet Mr. Keen kanssa ja sopineet tulevasta kahden päivän trekistä, menimme jo kahdeksan aikoihin nukkumaan. Kun tekemistä ei ole, pihalla tulee vettä kuin saavista kaatamalla (elimme sadekauden loppua ja monesti se näkyi sateena iltaisin ja/tai öisin) eikä huoneessamme ollut lamppua, joten aikainen nukkumaanmeno oli varteenotettava ja täysin tervetullut vaihtoehto.

Ensimmäisen kerran heräsimme kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan. Aamupalan jälkeen lähdimme yhdeksän maissa liikkeelle. Kävelimme ensin läheiseen kylään (Bana tai Banna), jonka jälkeen kuljimme autolla ajettavaa hiekkatietä. Tie oli uusi, tehty viime vuonna. Kauaa ei tarvinnut kävellä, kun tunsi jo hien virtaavan pitkin selkää. Vaikka kello ei ollut vielä paljon, oli lämpötila varmasti jo 30 astetta. Varjoakin oli vain harvoin tarjolla. Koska viime yönä oli satanut, oppaamme mukaan pienemmät tiet olivat niin huonossa kunnossa, ettei niitä kannattanut kulkea. Kylä, jonne olimme matkalla, oli Hmong-heimon kylä. (Valitettavasti emme tiedä edelleenkään kylän nimeä, vaikka sitä kysyimmekin. Laosissa on omat kirjaimet, joten oppaamme ei osannut nimeä meille kirjoittaa emmekä saaneet lausumisesta täysin selvää.)

Kylä oli korkeammalla vuoristossa, joten kuljimme melkein koko ajan ylämäkeen. Pidimme onneksi usein taukoja, että sai sykettä tasattua ja tankattua vettä. Puolen päivän jälkeen pysähdyimme lounaalle. Riisipelloilla on bambukatoksia, joihin pellolla työskentelevät menevät välillä lepäilemään. Ilmeisesti niihin voi mennä kuka tahansa, sillä mekin menimme vain yhteen sellaiseen nauttimaan eväitä ja hetkeksi aikaa makoilemaan suojaan auringolta.

Puolen tunnin kuluttua jatkoimme matkaa. Viimeinen tunti kutistui kymmeneen minuuttiin, kun autolla ohiajanut mies tarjosi meille kyydin. Hänellä oli lava-auto, jonka lavalla olimme bambupuiden (tukkien?) kanssa. Matkamme kylään kaikkine pysähdyksineen kesti noin 5 tuntia.

Hmong-kylä oli oppaamme mukaan suuri, sillä siellä asui 60 perhettä. Ihmiset puhuvat omaa kieltään (jota oppaamme osasi) ja mielestämme myös näyttivät erilaisilta kuin laot yleensä. Kylässä ei ollut guesthouseja tai ravintoloita, mutta toisin kuin Huay Bossa, siellä oli pieni kauppa.

Ensin menimme oppaan tutun taloon, jossa monet kylän lapsista oli leikkimässä. Tytöt tapittivat meitä ja innostuivat, kun kaivoin esille kaupasta ostamani karkkipussin. Lapsia alkoi tulla niin sanotusti ovista ja ikkunoista kun sana farangeista pian levisi. Ja voi sitä riemua, kun joku saikin vahingossa yhden karkin sijaan kaksi! Menimme taloon, jonne jäisimme yöksi, jonka jälkeen teimme kierroksen kylässä. Oppaan ystävä oli vielä riisipellolla, joten siirryimme vanhempien miesten kanssa istumaan erään talon edustalle. Oppaamme puhui miesten kanssa ja ympäröivässä riitti meille ihmeteltävää.

Mr. Keen ystävän palatessa saimme päivällistä. Tässä kylässä kolmella perheellä oli lamppu ja me vietimme yömme niistä yhdessä. Lampun valossa lattialla istuen isäntämme, Mr. Kee, Tuke ja minä söimme isäntämme vaimon istuessa vieressä täyttäen miehensä lasia tarvittaessa, mutta ei itse syöden. Harmiksemme oppaamme ei esitellyt meitä mitenkään eikä ollut kovin kiinnostunut kysymyksiämme tai ruokakehujamme kääntämään. Jotain miehen sanomisia hän kertoi kuitenkin, kuten sen, että nyt kun kylään on tullut iso tie, kaikki muuttuu nopeasti. Ennen nukkumaanmenoa näin vielä pihalla vessassa käydessäni tähtitaivaan, jota en edes tiennyt olevan olemassa. 

Seuraavana päivänä aamiaisen (samaa ruokaa kuin edellisen päivän päivällinen) jälkeen jatkoimme matkaa. Menimme kohti seuraavaa kylää. Koska edellisenä iltana tai yönä ei satanut, menimme nyt pienempiä reittejä: polkuja riisipelloilla sekä metsäpolkuja tai uusia polkuja tehden. Matka oli helpompi, kun nyt menimme paljon alaspäin. Pienempiä polkuja oli jostain syystä muutenkin helpompi mennä, vaikka välillä ne olivatkin mutaisia ja liukkaita.

Seuraavassa kylässä söimme lounaan ja matkaa Huay Bohon oli enää tunnin-parin verran. Päätimme sinne päästyämme jatkaa samantien matkaa takaisin Muang Ngoyhin. Matkassa kesti pari tuntia ja keskivaiheen parin suunnistusvirheen jälkeen olimme juuri ennen pimeää perillä. Se on muuten uskomatonta, miten pitkälle tervehdyksellä, paikan nimellä, viittomisella ja kiitoksella pääsee.

Nong Khiaw & Muang Ngoy, Laos

Keskiviikkona 22.10 menimme Luang Prabangin pohjoiselle bussiasemalle kahdeksan aikaan aamulla. Ostimme bussiliput sekä asemaa ympäröivältä torilta aamupalaksi mandariinia ja patonkia. Bussi ei ollutkaan bussi vaan lava-auto, jonka lavalle oli asennettu kaiteet, katto ja penkit molemmin puolin. Tämä kulkupeli on näillä main hyvin yleinen ja sitä kutsutaan nimellä sǎwngthǎew. Meidän lisäksemme lähtiessämme bussissa (käytän tätä termiä sen helppouden vuoksi) oli ranskalainen pariskunta, saksalainen poika, australialainen poika sekä kuusi paikallista. Rinkat ja muut isommat laukut sidottiin ajoneuvon katolle kun taas pienet reput ja riisisäkit mahtuivat penkkien alle. Ja matka sai alkaa! Yllättäen istuessaan, vain kovat metallitangot joihin nojata, pystyi nuokkumaan. Tilaa ei ollut paljon, varsinkin kun toisella puolellani oleva vanhempi nainen halusi olla sivuttain. Jossain vaiheessa hänkin torkkui nojaten olkapäähäni.

Tie oli pomppuinen ja kuskin kaasujalka hieman raskas. Mehän olimme toki huonoihin teihin ja töyssyihin jo tottuneet, eli ainoastaan kulkuneuvomme ja Laosin bussimatkailukulttuuri olivat meille uutta. Kun tien vieressä seisoskeli ihmisiä, bussimme pysähtyi ja joko ihmisiä tai tavaraa tuli kyytiin. Muutaman pysähdyksen jälkeen auto oli täynnä ja osa ihmisistä oli osaksi lavan ulkopuolella. Ja kun olin jo varma, ettemme millään voisi ottaa enempää ihmisiä kyytiin, olin luonnollisesti väärässä. Lavan keskiosaan nostettiin neljä pientä muovituolia ja lisää matkustajia sisään. Kun joku halusi kyydistä pois, hakattiin kämmenellä auton "takaseinää", pysähdyimme ja väki vaihtui.

Nuokkuen, maisemia katsellen, ympäröiviä tapahtumia ihmetellen sekä välillä jonkun kanssa jutellen matkaan taisi vierähtää nelisen tuntia. Nong Khiawin bussiasemalla jaoimme porukalla toisen samanlaisen kulkupelin ja pääsimme alueelle, jossa suurin osa guesthouseista ja hotelleista sijaitsi. Oman bambumökin tuulettimella ja omalla kylpyhuoneella saimme alle neljällä eurolla per yö. Ei mitään luksusta (mitä emme toki etsikään), mutta kaikki tarvittava löytyi. Päivän vietimme pohtien mitä täällä tekisimme sekä hieman tätä pientä kaupunkia kiertäen. Internetiä tutkittuamme päätimme seuraavana päivänä jatkaa matkaa Muang Ngoyhin.

Muang Ngoy on pieni ja hieman eristyksissä oleva kylä Pohjois-Laosissa. Kuulemamme mukaan paikassa ei ollut sähköä, siellä ei olisi päällystettyjä teitä ja ainut järkevä keino liikkua kylään olisi paikallisveneellä, jolla matka taittuisi Nong Khiawista noin tunnissa. Pienet ja eristyneet (ja aidommat) paikat kiinnostivat kovasti varsinkin Luang Prabangin turistimäärien jälkeen. No, emme olleet ainoita. Seuraavana päivänä lähdimme yhdentoista jälkeen kahdella veneellä matkaan reilusti yli puolen porukasta ollessa länsimaalaisia (ja niistä yli puolen ollessa ranskalaisia). Moottori piti kovaa ääntä, maisemat oli kauniita ja tutustuimmepa hollantilaiseen mieheen, joka oli irtisanonut itsensä hyvästä (mutta ei itselle mieleisestä) työpaikasta ja myynyt talonsa voidakseen matkustaa (reissu oli alkanut helmikuussa eikä kuulemma tietoa kotiinpaluusta).

Perillä vastassa oli melkein kymmenen ihmistä kauppaamassa omaa bungalowiaan saapuvien turistien yöpaikaksi. Olimme etukäteen katsoneet netistä meille sopivan vaihtoehdon, joka olikin täynnä. Kadulla nainen lupasi meille huoneen 5 eurolla per yö. Kun menimme katsomaan huonetta, tuli nuorempi nainen sanoen huoneen olevan 6 euroa. "Grandma doesn't know", hän naurahti kun kerroimme sopineemme jo toisesta hinnasta. No, euro sinne tai tänne, olihan meitä jekutettu mutta koska huone oli mieluinen, jäimme sinne (mainittakoon tässä välissä, että täällä euro eli 10 000 kipiä on suuri summa). Terassillamme oli kaksi riippumattoa, joihin jumiuduimme loppuillaksi. Tuke kuunnellen musiikkia kuulokkeistaan ja minä näppäillen ukulelea naapurien iloksi. Siinä riippuessa, hyviä virvokkeita nauttiessa sekä silmiä miellyttävää jokimaisemaa katsellessa tunsi kyllä olevansa lomalla. Sähkötkin kylään oli saatu vajaata vuotta aiemmin eli huoneemmekin oli kaikilla mukavuuksilla, kuten valolla ja kattotuulettimella.

Muang Ngoysta pidimme siinä mielessä, että paikka oli pieni ja rauhallinen - toisin sanoen täydellinen paikka rentoutumiseen. Toisaalta taas tämäkin pahanen syrjäkylä oli kovaa vauhtia valjastamassa itseään turistien tarpeita palvelevaksi bungaloweineen ja länkkäriruokaa tarjoavine ravintoloineen. Ja koska paikka oli pieni, siellä ollut turistimäärä olikin itse asiassa aika suuri paikallisväestöön nähden.

Saapuminen Nong Khiawiin.

Nam Ou -joki, Nong Khiaw

Muang Ngoyn pääkatu

Nam Ou -joki Muang Ngoyssa auringonlaskun aikaan.

Luang Prabang, Laos

Laos on entinen Ranskan siirtomaa. Tästä syystä kaupunkien katukuvaa koristaa ranskalaistyyppiset talot, vanhempi väki puhuu englannin sijaan ranskaa ja joka paikassa myydään patonkia. Luang Prabang on Laosin entinen pääkaupunki ja sen historia ulottuu kauas. Kaupungissa hyvin näkyvillä olevan kahden maan, Laosin itsensä sekä Ranskan, arkkitehtuurin sekoittumisen vuoksi Luang Prabang lisättiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuonna 1995.

Vietimme Luang Prabangissa viisi yötä (perjantaista 17.10. keskiviikkoon 22.10.). Koska olimme viimeisen viiden päivän aikana matkustaneet paljon (Songpan-Chengdu 6 h, Chengdu-Kunming 20 h, Kunming - Luang Prabang 24 h), päätimme ottaa heti alkuun ihan vain iisisti. Kävelimme pitkin katuja, istuimme alas jäätelöä syöden ja katsellen kaupungin menoa, söimme muutenkin hyvin ja usein - ja törmäsimme jälleen Kiinassa kahdesti tapaamaamme ranskalaiseen poikaan. Kadulla, jolla asuimme, oli iltaisin aina yötori, jonka kojuilla myytiin kankaita, huiveja, pöytäliinoja, Beerlao-paitoja (paikallinen olutmerkki) ja muita vaatteita sekä muuta erilaista turistikrääsää. Ruokakojuilla myytiin erilaisia fruitshakeja ja täytettyjä patonkeja. Laosilaiseen rentoon elämänmenoon oli helppo mukautua. Kaduilla kulkiessamme vähän väliä jostain kuului: "Hello, sir. Tuktuk? Waterfall?" Kaupungin ulkopuolella olisi ollut muutama kuulemma erittäin kaunis vesiputous sekä hienoja luolia, mutta laiskuudessamme (ja ehkä myös vähän vastalauseena sille kun kaikki jututtamamme reissaajat olivat niissä käyneet) ei tullut lähdettyä.

Maanantaina vuokrasimme polkupyörät kahdella eurolla per pyörä. Kauaa ei tarvinnut polkea, kun turistit katosivat näköpiiristä. Lämpöä oli reippaat 30 astetta, joten polkiessa kylmyydestä ei voinut valittaa. Olimme päättäneet lähteä keskiviikkona Nong Khiawiin, joten poljimme bussiasemalle lippuja ostamaan. Siellä meille selvisi, että lippuja busseihin ei myydä kuin samana päivänä (myöhemmin opimme, että näin oli lähes poikkeuksetta joka puolella Laosia jokaisen bussiyhteyden kohdalla, poislukien turistien suosimat VIP-bussit). Asemalta pois polkiessamme näimme kaukana kukkulalla temppelin ja suuntasimme sinne. Temppeli oli ihan kaunis (paitsi sisällä oli aika häiritseviä maalauksia) ja hyvällä paikalla, mutta kaukana turistien suosimalta alueelta. Näin ollen hiljaisuuden keskellä olevalle temppelille ei ollut löytänyt lisäksemme kuin yksi turisti. Temppelivierailun jälkeen kävimme lähistöllä vielä pyöräilemässä, jonka jälkeen poljimme Mekongin vartta. Olipa hikinen päivä!

Matkustaessa joutuu välillä eettisten valintojen eteen. Näin myös Luang Prabangissa. Lähistöllä oli useita paikkoja, joissa pääsi ratsastamaan norsuilla. Elefanttiratsastukseen valitettavasti saattaa kuitenkin liittyä monia eettisiä ongelmia, kuten:
- tavallisesti norsut käyttävät suurimman osan päivästä syömiseen, mitä ne eivät voi toteuttaa, jos ne joutuvat tekemään pitkää päivää
- joissain paikoissa norsuja pidetään tarkoituksella nälässä, että ne saadaan tottelemaan ihmistä
- joissain paikoissa norsujen oma tahto on nujerrettu kiduttamalla jo nuorena, että ne saadaan tottelemaan ihmistä
- joissain paikoissa norsut huumataan, että ne saadaan tottelemaan ihmistä
- joissain paikoissa käytetään norsun ohjailuun keppejä ja metallipiikkejä, että ne saadaan tottelemaan ihmistä
- joissain paikoissa käytetään norsun selässä istuinta, joka on norsuille epämukava ja jonka narut saattavat hiertää haavoja

Toisaalta taas luimme, että koska norsut ovat vähentyneet Kaakkois-Aasiassa rajusti (suurimmaksi osaksi salametsästyksen vuoksi), yksi keino pelastaa ne on vastuullinen norsuihin liittyvä turismi, jolloin paikalliset oppivat ymmärtämään niiden arvon, haluavat suojella niitä ja pitää niitä hyvin. Tämä toki edellyttää, että turistit eivät mene näihin paikkoihin, joissa norsuja ei kohdella hyvin. Punnitsimme asiaa ja päätimme etsiä vastuullisen elefanttiratsastusta järjestävän tahon. 

Tiistaina lähdimme viettämään päivää tutustuen tuohon maailman suurimpaan maan päällä elävään nisäkkääseen. Elefanttikeskuksen norsut olivat entisiä työnorsuja ja olivat aiemmin tehneet 10-15 tunnin työpäivää. Nyt ne tekivät 5-6 tunnin päivää ja loppupäivän saivat vain olla ja syödä. Ratsastusten välissäkin norsut saivat syödäkseen. Norsujen ohjaajat, mahoutit, eivät käyttäneet keppejä tai metallipiikkejä, vaan ohjailivat norsuja käskyillä ja jaloilla painelemalla. Ainut miinus paikassa oli, että siellä käytettiin ratsastuksessa istuintuoleja. Päivän aikana saimme istua norsun niskassa ja koittaa ohjata sitä itse, istuimme kyydissä, ruokimme niitä banaaneilla sekä kävimme pesemässä norsut (siinä taisimme kyllä me itse peseytyä norsuja enemmän). Päivä oli antoisa ja mielenkiintoinen. Ja norsut ovat hauskoja eläimiä!

Posted via Blogaway

Kunming, Kiina - Luang Prabang, Laos

Keskiviikkoaamuna 15.10. saavuimme yöjunalla Kunmingiin. Lähdimme hostellimme työntekijän ohjeistamana etsimään bussiasemaa, jolta saisimme ostettua liput seuraavalle päivälle Laosin Luang Prabangiin. No, paikallisbussi, jolla meidän olisi pitänyt bussiasemalle päästä, ei mennytkään sinne. Olimme tietämättämme jossain ainakin kolmen kilometrin matkan päässä asemalta. Kiertelimme bussin päätepysäkin lähettyvillä, mutta mitään merkkiä bussiasemasta ei näkynyt. Rohkenimme kysyä lähellä olevilta poliiseilta neuvoa, jotka osoittivat suuntaa, jonne tuli lähteä. Matkalla kysyimme vielä parilta muultakin neuvoa ja aina vain he osoittivat samaan suuntaan. Viimeinen, jolta kysyimme, tarjosi kyytiä perille. Vaikka hän ei englantia puhunut sanaakaan, ymmärsimme, että asemalle olisi vielä pitkä matka. Nuorella miehellä oli skootteri, jonka penkkiä oli pidennetty. Menimme sitten "kolmepäällä" perille ja maksoimme tästä 10 yuania (vähän yli euro). Onneksi otimme tarjouksen vastaan, omin avuin olisimme etsineet asemaa aika kauan. Bussiaseman lipunmyyntikin löytyi ystävällisen metroasemahenkilökunnan avulla ja saimme lippumme ostettua.

Takaisin hostellille siis. Yritimme ensin saada taksia, mutta kukaan taksi ei jostain syystä suostunut ottamaan meitä kyytiin kuullessaan, minne halusimme päästä. Menimme metroasemalle aiemmin meitä auttaneiden infopisteen työntekijöiden luo, jotka selvittivät kartasta miten parhaiten pääsisimme metrojen avulla lähelle hostelliamme (tosin lähimmältä metroasemaltakin oli vielä pari kilsaa). He tulivat lipunmyyntiin kanssamme ostamaan lippuja ja vielä metrokartasta näyttivät, mihin suuntaan meidän pitää lähteä. Olimme todella otettuja tästä iloisesta ja hyvästä palvelusta!

Seuraavana päivänä vaihdoimme amerikandollareita (kuulemma kävisi valuuttana Laosissa) ja tämän jälkeen menimme kuluttamaan ylimääräisiä yuanejamme alueelle, jossa aiemmin olimme nähneet kymmeniä musiikkiliikkeitä. Toteutin siellä haaveeni ja ostin ukulelen! Loppuajan hostellilla ennen bussiasemalle lähtöä tutustuin haltioituneena uuteen soittimeeni.

Hostellilla saimme toiselta työntekijältä ohjeet, kuinka päästä bussiasemalle: bussilla juna-asemalle, josta löytäisi kuulemma helposti metroaseman, jolta pääsisimme perille. Okei, tämä kuulostaa hyvältä! Juna-aseman turvatarkastuksessa kysymme metroaseman sijaintia ja työntekijä osoittaa epämääräisesti juna-aseman suuntaan. Sisälle päästyämme ei kyltin kylttiä metroasemasta. Kysymme ihmisiltä, joku pudistaa päätään. Kysymme infopisteen henkilökunnalta. Eivät uskalla puhua englantia, joten käskevät meitä menemään lippuluukulle numero 1. Siellä jonotamme, että edellämme olevat saavat ostettua lippunsa. Kello käy. Kun pääsemme luukulle, tyttö hihittelee (on muuten yleistä Kiinassa, kun yrittävät puhua englantia) ja sitten saa jotenkin sanottua, että menisimme asemalta ulos ja jatkamme suoraan, kunnes päädymme jollekin hotellille. Rinkat selässä ja päiväreput etupuolella lähdemme kiireen vilkkaa. Kymmenen minuutin puolijuoksun ja sadattelun jälkeen tulee jokin metroasema meitä vastaan. Olen aivan varma, että myöhästymme bussista. Hyppäämme metroon ja kas kummaa - seuraava pysäkki Kunming Railway Station. Kyllä olin hiilenä. Tähän väliin täytyy selventää: kiinalaisessa kulttuurissa pyritään välttämään virheitä viimeiseen asti. He myös tuntuvat jännittävän englannin puhumista (usein on ollut vaikea saada ketään puhumaan meille englantia, vaikka olisivat osanneetkin). Eli luultavasti meitä neuvonut tyttö ei halunnut tehdä virheitä ja lähimmälle asemalle neuvomisen sijaan (käänny oikealle, mene suoraan, sitten vasemmalle tai muuta vastaavaa) hänen oli helpompi neuvoa meitä virheittä ohjeistamalla meitä vain kävelemään suoraan (vaikka se tarkoittikin kymmenen minuutin matkaa kahden minuutin sijaan).

Saavuimme kaikesta huolimatta bussiasemalle ajoissa. Bussissa olimme ainoat länsimaalaiset muiden ollessa kiinalaisia ja kaipa siellä jokunen laokin oli. Koska bussi oli yöbussi, penkkien sijaan sisällä oli sängyt. Paikat oli numeroitu jollain aivan ihmeellisellä logiikalla, joten paikkojen selvittelemiseen taisi vierähtää puoli tuntia (ihan oikeasti, ei kai se bussi nyt ekaa kertaa matkaan lähtenyt?!). Bussissa oli joitain yksittäissänkyjä, mutta suurin osa oli kahden hengen sänkyjä (ja ihan perällä taisi olla tilaa viidelle hengelle) ja sängyt olivat kahdessa kerroksessa. Kömmin Tuken kanssa peräosaan kahden hengen yläsänkyyn epävarmoina, olimmeko oikeassa paikassa. Pelkäsin, että minun paikkani olisi ollut alhaalla. Puolen tunnin lippujen tutkimisen ja huutamisen jälkeen jokainen taisi kuitenkin löytää paikkansa ja pääsimme puoli seitsemän jälkeen matkaan.

Matkalla pysähdyimme joitakin kertoja vessaan. Yöllä pariin otteeseen valot syttyivät bussiin ja passimme tarkastettiin. Bussissa sai nukuttua yllättävän hyvin, mitä nyt oli kuuma ja vähän tilaa kun reppumme olivat jalkaosassa (emme uskaltaneet laittaa niitä tavaratilaan reppujemme sisältävien "arvotavaroiden" vuoksi). Aamulla pysähdyimme lähelle rajaa (vessa, kauppa). Kun bussi avasi ovensa, sisälle tunki laosilaisia rahanvaihtajia. Vaihdoimme sitten huonolla kurssilla loput yuanimme Laosin kipeiksi - ja hyvä niin! Ne tulivat heti tarpeeseen Laosin puolelle päästyämme.

Jatkoimme viitisen minuuttia matkaa. Sitten kaikki alkoivat jälleen poistua bussista. Emme tienneet taaskaan yhtään mitä tapahtuu, mutta seurasimme muita. (Mainittakoon tässä kohtaa, että kukaan bussissa ei puhunut engantia, paitsi ilmeisesti kuski yhden sanan.) Pihalla kuski alkoi huutaa meille kahdelle: "Passport, passport!" Ja osoitti tavaratilaa, että tavarat tulisi ottaa sieltä pois. Otimme rinkkamme ja lähdimme niiden ja passiemme kanssa kävelemään suuntaan, jonne kaikki muutkin menivät. Menimme suljettujen ovien eteen muiden mukana ja seinässä olevista laatoista ymmärsimme tulleemme rajalle. Koska olimme pihalla kuin lumiukot ("No missä me nyt ollaan, mitä täällä tapahtuu ja minne me nyt mennään?"), olimme hölmöläisinä jättäneet reppumme bussiin. ("Kai nekin olisi pitänyt ottaa mukaan. Ja ei kai ne kamerat ja muut sieltä nyt katoa?") Sisällä täytimme muutaman lappusen ja menimme passintarkastukseen. Minä menin ensin. Ja voi pojat, kun ne tiiraili passiani pitkään. Tuke pääsisikin jälkeeni sitten helpommalla. Rakennuksesta ulos tullessamme saimme jälleen miettiä, että mitäs nyt. Muita bussimme ihmisiä emme tunnistaneet näkevämme ja mitään ohjeita ei ollut. ("Tuleeko se meidän bussi tähän? Pitääkö meidän lähteä kävelemään jonnekin?") Päätimme kävellä ja se oli oikea ratkaisu. Tulimme Laosin tarkastuspisteelle. Siellä oli tiski, josta saimme haettua Laosin viisumia 35 USD vastaan per henkilö. Homma toimi kuin liukuhihnalla, saimme tarrat passeihin ja siitä menimme passintarkastukseen: ja näin olimme tulleet Laosiin.

Kun Kiinan puolella saimme mennä päällystettyjä hyväkuntoisia teitä loppuun asti, Laosin puolella kuljimme kiemurtelevaa ja kuoppaista, vain osin päällystettyä tietä (paremmassa kunnossa kuitenkin kuin Mongoliassa). Elimme sadekauden loppupuolta ja matkamme jouduimme pariin otteeseen keskeyttämään sortuneiden teiden vuoksi - päästiin siis heti nauttimaan matkustamisesta Laosin tyyliin. No, mikäs siinä. Eihän meillä ollut kiire minnekään. Aika lailla tasan 24 tuntia Kunmingista lähtömme jälkeen päädyimme Luang Prabangiin. Siellä vastassa asemalla ei ollutkaan taksitolppaa vaan tuktukeja! Neuvottelimme hinnan ja meidät vietiin kadulle, jossa oli paljon erilaisia yöpymispaikkoja. Sopivan majapaikan löydettyämme suuntasimme syömään. Menut olivat englanniksi (Kiinassa yleensä kiinaksi, miksi täällä ei laoksi?) ja siinä istuessamme toden teolla järkytyimme: näimme tuon 45 minuuttia kestäneen ruokailumme aikana varmaan enemmän länsimaalaisia ihmisiä mitä olimme koko aiemman reissumme aikana nähneet yhteensä.

Kunming - uutta ja vanhaa.

Hostellimme Kunmingissa.

Näkymää Luang Prabangissa (vasemmalla tuktuk).

Chengdu & Songpan, Kiina

Tapaamamme itävaltalaiset tytöt kertoivat jatkavansa Chongqingistä Chengduun. Koska sillä hetkellä ainut suunnitelmamme oli jatkaa kohti lounasta ja Laosia Kiinan viisumeissamme ollessa vielä reippaan viikon verran leimaa jäljellä, oli Chengdukin vähän oikeaan suuntaan (tai no ei oikeastaan ollut, loivasti luoteeseen). Chengdu on Sichuanin maakunnan pääkaupunki. Sichuan on joskus ollut osa Tiibetiä, joten siellä pääsisi näkemään tiibetiläistä kulttuuria ilman Kiinan hallituksen asettamia rajoitteita, joita Tiibetissä taas on (alueella ulkomaalaiset eivät saa matkata omatoimisesti vaan pitää mennä opastetussa ryhmässä, matkustaminen sinne on kallista jne). Chengdussa monet hostellit järjestävät erilaisia reissuja maakuntaan ja otimmekin muutamaan yhteyttä. Yhden hostellin kanssa pääsimme yhteisymmärrykseen, joten ostimme junaliput ja lähdimme jälleen jatkamaan matkaa.

Kiinassa jouduimme useaan otteeseen ihmettelemään paikallisten kulttuuria ja tapoja. Luulimme etukäteen kiinalaisten olevan hyvin kohteliaita ja ystävällisiä. No, olipa heitäkin jokunen, mutta yleensä ei. Esimerkiksi jos jonotat ja et hengitä edellä olevan niskaan, joku paikallinen etuilee ja tulee teidän väliin. Tai menee muuten vaan jonon kärkeen (etuilu-ilmiöön olimme törmänneet myös Mongoliassa). Itselle tässä kaikista kummallisinta oli, että tämä oli normaalia eikä kukaan hermostunut tästä (paitsi minä...). Kävellessä ihmiset saattavat väkisin ensin tunkea eteesi ja viisi askelta käveltyään yllättäen pysähtyä. Siinä se sitten seisoskelee kaikessa rauhassa ilman kiirettä edessäsi. Kiinassa on myös täysin tavallista kovaan ääneen kerätä kurkkunsa limat ja sylkeä ne maahan melkein missä vaan (juna-asemalla, junassa...). Kiinalaiset ovat hyvin äänekkäitä muutenkin ja he huutavat paljon. Kaikkea tällaista jokapäiväistä pientä "hauskaa", jota emme aina voineet ymmärtää. Joihinkin asioihin tietysti tottuikin, kuten sylkemiseen, mutta välillä kiinalaisten käytöksessä oli meille kahdelle kohteliaisuutta arvossa pitävälle suomalaiselle sulateltavaa.

Junassa Chongqingistä Chengduun keskiviikkona 8.10. jouduimme istumapaikoille, jossa meitä vastapäätä oli myös istumapaikat (sellainen, mitä useat neljän hengen porukat tykkäävät varailla). Nostimme rinkkamme ylös tavarahyllylle, mutta päiväreppumme päätimme pitää jaloissa/sylissä. Meitä vastapäätä ikkunan viereen tuli tyttö repun ja ison matkalaukun kanssa. Hän viittoi meille, että meidän tulisi nostaa reppummekin tavarahyllylle, johon viitoimme takaisin meidän pitävän reppumme käsiemme ulottuvilla. Tarjosimme kuitenkin apuamme hänelle hänen matkalaukkunsa tavarahyllylle nostamisessa tytön kieltäytyessä. Hän kylmän viileästi jätti jättimäisen matkalaukkunsa neljännen penkin eteen. Pian meidän luoksemme tulee mies, joka katselee lippuaan ja tyhjää paikkaa. Ja matkalaukkua. Hän istuu, mutta matkalaukun takia hänen täytyy olla sivuttain jalat käytävälle päin. Neiti Matkalaukku katsoo, toteaa itsekseen jonkun tulleen viereensä, kääntää katseensa takaisin eteensä, jonka jälkeen sulkee silmänsä ja jatkaa musiikin kuuntelua kuulokkeistaan. Me olemme pöyristyneitä, onhan mies maksanut saman hinnan lipustaan kuin me muutkin, ja mies katsoo vihaisena meitä. Yritän viittoa, että laukku ei ole meidän. En tiedä ymmärtääkö. Siinä hän sitten kiinalaisittain avoimesti tuijottaa meitä koko pari-kolme tuntia kestävän matkan suoraan aitiopaikalta. Ja ei mitenkään ystävällisen uteliaan näköisenä vaan kulmat kurtussa. Onneksi junamatka ei kestänyt sen kauempaa.

Chengduun ja hostelliin päästyämme sovimme hostellin työntekijän kanssa lähtevämme seuraavana päivänä noin 7 tunnin matkan päässä olevaan pieneen kaupunkiin nimeltä Songpan. Siellä hevostrekkifirman työntekijä olisi meitä vastassa ja voisimme sopia millaisen hevosvaelluksen haluaisimme alueella toteuttaa. Tuke oli ollut päivän tai pari vähän flunssainen. Päätimme siitä huolimatta lähteä, olihan hän kärsinyt samoista vaivoista Mongolian hevosvaelluksemmekin aikana ilman suurempia ongelmia. Törmäsimme myös sattumalta hostellissa aiemmin ystävystymäämme tanskalaiseen tyttöön sekä ranskalaiseen poikaan. Mikä sattuma, emme tienneet heidän olevan kaupungissa, saatika sitten samassa hostellissa!

Reippaan kuuden tunnin bussimatkan jälkeen olimme torstaina 9.10. etuajassa Songpanin bussiasemalla. Leiriydyimme aseman viereen istuskelemaan ja odottamaan luvattua hevostrekkifirman noutoa. 45 minuutin jälkeen päätimme kirjautua sisään johonkin majapaikkaan, josta käsin yrittäisimme löytää firman ja päästä sopimaan vaelluksemme yksityiskohdista. Hotellissa kerroimme omistajalle tilanteemme, joka lupasi soittaa firmaan. Hetken päästä hän tuli kertomaan, että viideltä joku tulisi hotelliin meitä jututtamaan. Laitoin kuitenkin myös sähköpostia hostelliimme Chengdussa, jonka vastauksen mukaan joku olisi meitä kyllä vastaan bussiasemalle tullut (?!) ja kohta joku tulisi hotelliimme meitä etsimään. Epäilimme, onko hotellin omistajan soittama firma sama kuin alunperin sopimamme firma. Kun joku mies viideltä saapui, puhui englantia huonosti ja sanoi tulevan hevosoppaamme puhuvan englantia vielä huonommin (Chengdussa sanottiin oppaiden puhuvan englantia) sekä vaelluksen summan olevan enemmän kuin mitä Chengdussa annettiin ymmärtää, epäilymme vahvistuivat. No, kukaan muu ei koskaan hotelliin tullut (ainakaan tietääksemme), joten sovimme kolmen päivän vaelluksesta tämän ukon kanssa.

Tuke oli nukkumassa flunssaansa pois, joten asioiden hoitaminen jäi minulle. Meillä ei ollut tarpeeksi käteistä, joten mies lähti skootterilla kyyditsemään minua pitkin kaupunkia automaatille. Tilanne oli jokseenkin huvittava, en voinut olla hymyilemättä viilettäessäni tämän vanhan miehen kanssa pitkin katuja. Tulimme automaatille, nousin kyydistä, kortti automaattiin ja valitsin nostavani summan x rahaa. Pyyntöä ei voida toteuttaa. Selitän ukolle, että korttini ei toimi tämän firman automaateissa (ei ollut toiminut muuallakaan Kiinassa). Hän ei ymmärrä vaan pyytää lähellä olevia naisia apuun (mies itse ei osannut lukea). Teemme saman toimituksen uudelleen, nyt kiinankielisillä ohjeilla. En saa nostettua rahaa. Ei kun kyytiin taas ja seuraavalle automaatille. Saman firman automaatti. Kerron uudelleen, ettei korttini toimi firman automaateissa. Hän ei ymmärrä vaan kehottaa kokeilemaan. No, minä kokeilen. Pyyntöä ei voida toteuttaa. Selitän uudelleen. Ukko ei ymmärrä vaan pyytää viereisen automaatin naiset apuun. Samat tapahtumat kuin edellisellä automaatilla. Tämän jälkeen mies kertoo, ettei kaupungissa ole muita automaatteja. Kerron meillä olevan luottokortinkin, jonka lupaan käydä hakemassa hotellilta, käydä kokeilemassa automaattia sen kanssa ja tunnin päästä saapua hänen toimistolleen rahojen kanssa tai ilman. Tämä käy. Hotellille päästyäni tajuan, että luottokortin jätimme Chengduun säilytykseen. Hotellilla tuli muitakin mutkia matkaan: Tukelle oli noussut kuume. Palaan sovittuun aikaan hevosfirman toimistolle, kerron että rahaa ei ole ja kumppanini on sairastunut. Sovimme, että jos hän paranee, lähdemme myöhemmin lyhyemmälle trekille.

Songpanissa siis vietimme neljä päivää siten, että viimeistä päivää lukuunottamatta Tuke oli huoneessamme sairastamassa ja minä kävin muutaman kerran päivässä hakemassa meille take away -ruokaa. Ravintola, johon tykästyin, oli hevosfirman vieressä. Jostain syystä firman ukko usein seisoskeli toimistonsa edessä minun kävellessäni ohi. "Is your friend better?", hän kysyi joka kerta. "No, not yet." tai "Yes, a little bit.", vastasin. Ekalla kerralla kysyin häneltä apteekin sijaintia ja mies lähti yllätyksekseni viemään minua sinne. Hän vielä varmisteli millaisesta sairaudesta on kyse. "Hot", sanoin laittaen käteni otsalleni. "Tsiu tsiu", hän matki aivastamista ja minä nyökkäilen. Näin pääsimme yhteisymmärrykseen ja sain ostettua kiinalaista lääkettä, jota tuli sekoittaa kuumaan veteen ja juoda kolmesti päivässä.

Lääke oli ehtaa tavaraa ja Tuken olo alkoi parantua. Ja minun huonontua. Seuraavana päivänä pysyimme molemmat sängyssä koko päivän (ruoanhakureissujani lukuunottamatta). Sunnuntaina kävimme vähän kävelemässä tuossa ihastuttavassa pikkukaupungissa (ja haettiin lisää lääkettä, jota sitten molemmat joimme). Mutta ratsastamaan emme lähteneet. Maanantaiaamuna meidän piti palata bussilla takaisin Chengduun, sillä Kiinan viisumiamme oli enää perjantaihin asti jäljellä. Vaikka emme voineetkaan tehdä Songpanissa sitä, minkä vuoksi olimme sinne tulleet, olimme kuitenkin iloisia siellä käymisestämme. Oli mielenkiintoista käydä suurten kaupunkien ulkopuolella ja nähdä edes vähän tiibetiläiskansojen elämää (ihmiset todella olivat tiibetiläisen näköisiä ja monet naiset käyttivät kauniita perinteisiä asuja).

Kiinan matkamme alkoi lähestyä loppuaan. Chengdussa vietimme yhden yön, jonka jälkeen lähdimme yöjunalla kohti Kunmingia.

Chongqing, Kiina

Perjantaina 3.10. seitsemän aikaan aamulla saavuimme Chongqingiin vietettyämme yön junassa istumapaikoilla. Miksi lähdimme juuri sinne? No, Kiinassa oli 1.10. juhlapäivä ja sen jälkeen monella viikko lomaa ja junat täynnä, joten tästä syystä olimme jo Pekingissä ostaneet liput, ettemme joutuisi Xi'aniin jumiin puoleksitoista viikoksi. Ja miten päädyimme ostamaan liput juuri Chongqingiin: olimme juna-asemalla ja katsoimme Kiinan matkaoppaassamme ollutta karttaa. Lippuluukulla katsoimme karttaa, valitsimme summissa kaupungin ja kysyimme lippuja sinne. Kuulemma Xi'anista ei mene sinne junia. Katsoimme karttaa uudelleen. "Tsongking?", kysyin. Nainen tiskin takana katsoi kulmat kurtussa minua. Näytin kaupunkia kartasta. "Tsontsing?", hän kysyi ja innokkaina nyökkäilimme. Ja niin paria viikkoa myöhemmin päädyimme tähän kaupunkiin, josta emme oikeastaan tienneet mitään.

Olimme etukäteen tehneet netissä hostellivarauksen siihen ainoaan hostelliin kaupungissa, jossa oli juhlaviikon aikana tilaa (asukkaita Chongqingissa on jotain 7 miljoonaa eli mistään ihan pikkuisesta kyläpahasesta ei ole kyse). Teimme varauksen viideksi yöksi, jotta voisimme viettää loput juhlaviikosta siellä ja sen jälkeen voisimme siirtyä junalippujen saamisen pohtimisesta itse matkailuun. Hostellimme oli Ciqikoun kaupunginosassa, jonka historia ulottuu noin tuhannen vuoden taakse. Koko siellä viettämämme ajan (johtuiko juhlaviikosta vai onko niin aina, emme tiedä) kadut olivat täynnä väkeä liiaksikin asti. Ja se roskan määrä oli järkyttävä, mitä katuruokaa syöneiden ihmisten jälkeen oli maahan jäänyt: puutikkuja, paperia, kertakäyttöaterimia ja -lautasia... Vaikka joka paikassa Kiinassa syötiin paljon katuruokaa, kertakäyttöastioille oli yleensä tarpeeksi roskiksia (ja roskikset varmasti tyhjennettiin joka ilta). Mutta ei Ciqikoussa. Ei ainakaan nyt. Tässä kaupunginosassa oli myös jokin omituinen haju, joka pisti nenään kaduilla kävellessä.

Koska saavuimme hostelliimme jo yhdeksän aikaan ja check in oli vasta puolilta päivin, jätimme rinkkamme respaan ja lähdimme tutkimaan ympäristöä. Ostimme kadulta jotain pientä syötävää ja tutkailimme ohikulkevia ihmisiä. Koska aikaa vielä oli, päätin vihdoin käydä värjäyttämässä juurikasvuni ja tasaamassa latvoja hostellimme lähettyvillä pienessä kampaamossa. Piirsin kuvan, jota näyttämällä yritin selittää kampaajalle, mitä haluan. En ollut täysin varma olinko tullut ymmärretyksi, mutta otin riskin ja luotin kutrini tämän iloisen naisen käsiin. Aavistelin, että hiusten värjäystä ei ole tulossa kun nainen alkoi pesemään hiuksiani shampoolla ja hoitoaineella. Kun hän otti esille hiustenkuivaajan, olin asiasta jo varma. Harvalla kammalla hän kauan kampasi takkujani vieden kymmenesosan hiuksistani ja salaa toivoin, että hänellä olisi ollut hiuksiini paremmin soveltuva harja. Jakauksen paikan sain onneksi laittaa itse. Nainen otti sakset esille, varmisteli paljon saa leikata ja minuutissa oli hommansa hoitanut. Lopputulos: latvaa oli lähtenyt vähän liikaa, leikkaus ei ollut kovin tasainen ja tämä ammattilainen näytti hymyillen hoitoainepurkkia ja pyysi etukäteen sovitusta hinnasta poiketen 5 yuania liikaa. No, lystihän maksoi minulle kuitenkin vain alle 4 euroa, joten en ollut mitenkään harmissani. Päinvastoin, kokemus oli ollut ihan lystikäs.

Hostelli, jossa majoituimme, oli ollut vain lokakuun alusta asti auki. Näin ollen paikassa oli joitain ongelmia, kuten se, että seinistä lähti vaatteisiin kalkkia, kukaan ei siivonnut vessoja, suihkuun ei saanut valoja, hostellissa ei ollut muista paikoista poiketen mahdollisuutta pestä pyykkiä kuin itse käsin... Kaikista suurimpana ongelmana kuitenkin koimme huoneemme seinän toisella puolella olleen karaokebaarin, jossa valitettavan epävireiset laulajat lauloivat kiinalaista iskelmää joka ilta puolille öin ja yhtenä yönä jopa puoli kahteen asti. Ja se kuului lujaa. Veikkaamme, että tämä hostelli ei tule olemaan kovin pitkäikäinen.

Matkustellessa hauskaa on se, että usein sattumalta tai tarkoituksella törmää samoihin ihmisiin myöhemmin matkan varrella. Pingyaossa olimme tutustuneet kahteen itävaltalaiseen tyttöön ja tiesimme heidän olevan samassa hostellissa Chongqingissa samaan aikaan. Jälleennäkeminen oli iloinen ja heidän kanssaan vietimme aikaa: lauloimme ja soitimme hostellissa olevaa kitaraa, kävimme syömässä ja tutustuimme Ciqikoun katuihin.

Saimme huomata Kiinassa busseilla matkustaessamme seuraavaa: bussit ovat aina täynnä ja bussit eivät ole reittibusseja, joissa ihmiset tiputtautuvat matkan varrelle vaan kaikki ovat matkalla päätepysäkille. Kuten kaikille muillekin asemille, myös bussiasemille päästäkseen tavarat laitetaan ensin läpivalaisuhihnalle. Busseissa on numeroidut istumapaikat ja oma istumapaikka lukee bussilipussa. Pitkällä matkalla välillä pidetään matkan pituudesta riippuen yksi tai useampi vessatauko. Matkan alussa näytetään bussin etuosassa olevasta televisiosta hieman koominen ohjevideo, jossa neuvotaan miten turvavyö laitetaan kiinni ja kuinka onnettomuustilanteessa tulee toimia. Muun ajan töllöstä tulee kiinalaisia leffoja ja äänet tulevat jokaisen penkin yläpuolella sijaitsevista kaiuttimista.

Sunnuntaina 5.10. noustiin kukonlaulun aikaan ja lähdettiin kohti yhtä Chongqingin bussiasemista. Sieltä ostimme liput parin tunnin matkan päässä olevaan Dazun kaupunkiin nähdäksemme siellä olevat 800-1200-lukujen välillä valmistuneet buddhalaiset kallioveistokset. Dazussa Lonely Planetin ohjeiden mukaan bussiasemalta hyppäsimme paikallisbussiin numero 101, jolla pääsisimme pysäkille, jolta pääsisimme kallioveistoksille menevään bussiin. Tiesimme olevamme pikkukaupungissa, kun bussikuski huuteli kyydissä olijoille milloin mitäkin ja matkustajat huutelivat takaisin. Kun olimme olleet parikymmentä minuuttia kyydissä, alkoivat muut matkustajat kysellä minne olimme menossa. Ihmettelimme vähän, mutta yritimme kuitenkin selittää kohdettamme. Kun tulimme ymmärretyksi, tajusimme tämän tiedustelun syyn: saavuimme takaisin bussipysäkille, josta olimme nousseet kyytiin. Yllätykseksemme kuski nousi tuolistaan, viittoili meille ja lähti viemään meitä oikean bussin luo, joka oli ison risteyksen toisella puolella ja toisella puolella tietä. "Ei koskaan Suomessa", ajattelimme jälleen kävellessämme bussikuskin perässä keskellä risteystä yrittäen sokkeloida tietämme autojen välistä. Kuski vei ystävällisesti meidät oikean bussin ovelle, osoitti vielä bussia jotain sanoen ja palasi takaisin hylkäämänsä bussin luo. Tämä oli se bussi, jolle meidän olisi pitänyt bussilla 101 päästä. No toisaalta, eihän me oikeastaan voida väittää ettei päästy.

Kalliokaiverruksilla oli jälleen paljon kiinalaisia turisteja. Taas jäi tunne, että emme tästäkään nähtävyydestä paljoa kostuneet, vaikka kaiverrukset olivatkin hienoja. Mutta kommellukset päivän aikana olivat tehneet päivästä lähtemisen arvoisen - ei se määränpää vaan se matka! Loppuajan Chongqingissä tutustuimme muuhun kaupunkiin ja mietimme, miten käytämme loppuaikamme Kiinassa.