Meghri, Armenia

Keskiviikkona 13.6. söin tilaamani hostellin aamiaisen klo 9.30 uuden australialaisen ystäväni kanssa. Istuimme pihalla ja oli edelleen kylmä. Runsaan ja maittavan aamiaisen jälkeen sanoimme toisillemme hyvästit, sillä hän lähti moottoripyörällään suuntaamaan kohti pohjoista. Sovimme tapaavamme uudelleen Jerevanissa, jos olisimme siellä samaan aikaan.

Lähtiessäni Jerevanista olin koko ajan matkalla Mehgriin. En tiedä miksi, mutta halusin jostain syystä matkustaa Armenian halki aina Iranin rajalle saakka. Halusin päästä trekkaamaan vuorille tai läheiseen Arevikin kansallispuistoon, mutta kummastuksekseni internetistä en löytynyt mitään neuvoja eikä hostellini henkilökunta myöskään osannut auttaa minua sinne pääsyn kanssa. Sanoin "mountains" ja he sanoivat minulle takaisin "monastery". Sain siis neuvoja, miten päästä kirkkoihin ja luostareihin. Hieman turhautuneena pakkasin reppuni ja lähdin kävelemään kohti tämän n. 4000 asukkaan pikkukaupungin keskustaa. Heti hostellin porteista ulos astuttuani sain ottaa takin pois ja laittaa sen reppuuni, kylmästä aamusta huolimatta päivästä olikin tulossa todella lämmin.

Yksi Meghrin kirkoista oli kunnostustyön alla

Matkalla hostellista Meghrin keskustaan

Kävellessäni vastaani tuli niin australialainen kuin edellisen illan taksikuskini, joka ilmeisesti kysyi, tarvitsisinko kyytiä. Ilmaisin haluni kävellä, ja hän jatkoi matkaa. Pistäydyin pienillä sivukujilla, jotka ilmeisesti veivät ihmisten koteihin.

Meghrin sivukujia

Hostellini emäntä puhui myös linnoituksesta, joten ajattelin, että ehkä hän yritti sanoa, että linnoitukselta lähtisi polkuja vuorille. Yritin löytää sinne omin neuvoin. Päivä oli kuuma, enkä muutaman vesiperän jälkeen jaksanut enää lähteä haahuilemaan. Palasin keskustan aukiolle, jossa oli takseja. Menin yhden taksin luo, jossa istui kaksi viisikymppistä miestä. He eivät puhuneet englantia, mutta ymmärsin, että linnoitus olisi niin lähellä, että kuski oli valmis viemään minut perille ilman kustannuksia. Hyppäsin kyytiin.

Panoramakuvaa Meghristä

Kulkemamme reitti ei ollut ilmeisesti mikään virallinen reitti linnoitukselle vaan jokin oikotie. Ajoimme todella huonokuntoista tietä niin pitkälle kuin pääsimme, jätimme auton parkkiin ja miehet lähtivät näyttämään tietä. Matkalla kuljettaja alkoi puhua jostain hotellista ja minun piti etsiä YouTubesta jokin Meghristä kertova video. Videota eteenpäin kelatessamme löysimme viimein kohdan, jonka hän halusi minulle näyttää: täytetty karhu, jonka ympärille oli kiedottu valosarja. Tämän nähdessään hän sanoi "hotel" ja osoitti itseään. Päättelin, että hänellä oli myös hotelli.

Kapusimme ylös linnoituksen raunioille. Osa jäljellä olevasta linnoituksesta oli hetken matkan päässä. Kiipesimme kivikkoa alas päästäksemme toiselle osalle. Jossain kohtaa meidän täytyi todeta, että kyseessä oli mission impossible. Käännyimme takaisin. Taksikuskilla oli pakonomainen tarve auttaa minua, vaikka hänestä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun lähdin kiipeämään eri reittiä takaisin kuin hän ja toinen mies, hän huusi: "Pier, no! No, Pier!" Minua suoraan sanottuna ärsytti todella paljon, joten jatkoin matkaani hänen huudoistaan piittaamatta. Pääsin ensimmäisenä takaisin ylös. Huomasin, että kiipeily oli minusta oikeastaan aika hauskaa.

Meghri Fortress

Panoramakuvaa linnoitukselta

Linnoituksen osa, joka jäi valloittamatta

Kiipeilyseikkailu

Toinen mies jäi kyydistä pois ja taksikuski sanoi "kafe" ja kirjoitti paperille "20 min". Olin kuullut niin paljon kaukasialaisesta vieraanvaraisuudesta, että suostuin kahville. Yllätyksekseni menimme hänen kotiinsa, jossa hän tarjoili armenialaisen kahvin lisäksi kuivattuja viikunoita, kirsikkamehua ja pähkinöitä. Mehun hän oli tehnyt itse. Istuimme hetken syöden ja juoden, televisiosta tuli jokin venäläinen elokuva. Olin ilahtunut, että pääsin kurkistamaan tavallisen ihmisen kotiin. Aikaa hänen kotonaan meni vajaa tunti, ja sitten lähdimme.

Taksikuskin kerrostaloasunnon parveke/keittiö

Keittiön/parvekkeen toinen pääty

Pöydän antimia

Luulin taksikuskin vievän minut hostelliini, mutta tästä alkoikin aikamoinen sattumusten sarja. Long story short: menimme reippaan 20 km päähän jollekin kesäasunnolle tai vastaavalle. Arturin nostaessa autosta perunapussin ja lihaa, tajusin, että hän aikoo kokata meille. Tunnistin paikan hänen aikaisemmin näyttämältään videolta, siellähän se valoihin verhoiltu täytetty karhukin oli. Pihalla oli rautaisia sänkyjen kehikoita, joten paikka oli varmaan jokin entinen hotelli. En saanut osallistua kokkailuihin, joten kävelin aikani kuluksi lähimaastossa. Meillä meni paikassa luullakseni melkein kolme tuntia. 

Syötyämme viimein lähdimme takaisin. Näin kyltin "Meghri" ja olin helpottunut. Tätä iloa ei kestänyt pitkään, sillä pian näin samanlaisen kyltin, jossa oli raksi päällä. Osoitin kylttiä ja näytin kummastukseni hänelle. Sain vastaukseksi "no problem". Ajoimme Iranin rajalle. Pysähdyimme jäätelölle. Söin jäätelön ja aloin näyttää tyytymättömältä. Pian seuraamme liittyi myyjätyttö Google Kääntäjän kanssa. Sanoin hänelle, että minun täytyy päästä hostelliini. Vastaukseksi he kysyivät olenko väsynyt. Sanoin, että minulla on töitä tehtävänä läppärillä. Kysymys "pitääkö sinun mennä hostelliisi, koska sinulla on tavaroita siellä" katkaisi kamelin selän. Otin tavarani mitään sanomatta ja lähdin kävelemään. Hetken kuluttua Artur tuli autolla viereeni ja luultavasti käski minua tulemaan autoon. Jatkoin kävelemistä häneen katsomatta, kiitin häntä kaikesta, vaikka tiesin, että hän ei ymmärtäisi sanaakaan. Hetken päästä hän jäi jonnekin taakseni. Pian viereeni ajoi toinen auto. Kuljettaja kysyi, tarvitsisinko kyytiä. Hyppäsin kyytiin, ja mies jätti minut Meghrin keskustaan. Kävelin sieltä hostelliini samalla soittaen ystävälleni ja purkaen hänelle päivän tapahtumia.

Olin yrittänyt olla koko päivän kohtelias ja ystävällinen, en halunnut aiheuttaa miehelle pahaa mieltä, jos hän yritti olla vain vieraanvarainen. En kuitenkaan ollut lupautunut muuhun kuin katsomaan linnoitusta sekä 20 minuutiksi kahville. Kaikki muu sen jälkeen tapahtui minulta lupaa kysymättä. Ehkä se johtui siitä, että meillä ei ollut yhteistä kieltä. Tässä juuri onkin hankaluus: vieraassa maassa paikallisten kutsuihin tarttuminen on mahdollisuus, mutta täytyy olla myös tarkkana. Opin tästä sen, että pitää aina varmistaa, mihin oikein ollaan matkalla ja kuinka kauan siinä kestää. Täytyy pyrkiä olemaan kohtelias ja toiset huomioonottava, mutta kaikella on rajansa.

Kävelyllä

"Hotelli"

Salakuvaa Iranin rajalta; en ole käynyt Iranissa, mutta voin sanoa katsoneeni Iraniin

Illalla tutustuin hostellissani belgialaiseen mieheen, joka oli polkupyöräillyt Iranista ja oli kuukauden mittaisella reissullaan matkalla Teheranista Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin. Hänellä oli teltta mukana, mutta hän ei ollut kuulemma tarvinnut sitä Iranissa kertaakaan, koska ihmiset olivat aina avuliaasti tarjonneet kotiaan hänelle majapaikaksi. Soitin hänelle mukanani olevaa ukulelea ja lauloin karjalaisen kehtolaulun "Ljuuli ljuuli" ennen kuin toivotimme toisillemme hyvät yöt. Mikä päivä, jälleen kerran!